Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen vain 22-vuotiaana tammikuun alussa nukkuessaan. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Perusteellisissakaan kuolinsyytutkimuksissa ei selvinnyt syy kuolemaan. Patologin mukaan todennäköisin syy oli sydämen rytmihäiriö. Teen surutyötä.
Nyt se sitten tapahtui, eksyin metsään ensimmäistä kertaa tänä vuonna suppilovahveroita poimiessa. Olen tänä syksynä ollut tarkka siitä, etten mene sienessä kovin kauas metsäautotieltä tai polulta, koska suuntavaistoni on olematon. Veran kanssakin silloin tällöin eksyttiin tyystin. Tällä kertaa menin liian kauas, enkä osannut polulle uudestaan. Se oli taas kerran vähän pelottavaa.
Ei kun sitten miehelle soittamaan. Kerroin hänelle, missä autoni on ja mistä polku alkaa, jotta hän huutelisi minua, jospa kuulisin sen. Alkoi tulla jo hämärä, ja yritin sopeutua ajatukseen, että nukkuisin metsässä yön vaikka jonkun kuusen alla. Istuin kannon nokassa ja ihastelin maisemaa. Täällä päin Suomea on paljon todella kauniita korkeuseroja. Maisema on mäkistä. Tiet mutkaisia.
Sitten kuulin kaukaa miehen huhuilua. Suunnistin ääntä kohden, ja siinä sitä oltiin katuvaisena miehen luona. Hän vain totesi, että taasko tämä alkaa. Malttamaton poukkoiluni metsässä. Niin taisi alkaa. Mutta toivottavasti loppuisi.
Olen katsonut lukemisen ohessa Netflixiä iltaisin. Tätä ennen kirjoitan tätä blogia, ja sitä ennen yhtä käsikirjoitustani. Luen nyt Jelena Tsizovan kirjaa Naisten aika, joka sijoittuu entiseen Neuvostoliittoon. On samaan aikaan herttainen ja kauhistuttava romaani.
Netflixissä olen ajautunut - en siis yleensä tykkää väkivaltaisista sarjoista - katsomaan Breaking Bad-sarjaa, joka kertoo parantumatonta syöpää sairastavan kemian opettajan ajautumista amfetamiinilabran hommiin. Hän haluaa näin turvata perheensä toimeentulon kuolemansa jälkeen. Muun muassa perhe, huumeet ja valtataistelu ovat sarjan teemoja. Olen kohta katsonut sen loppuun.
Vastapainoksi tälle karulle, miehiselle ja väkivaltaiselle sarjalle olen katsonut Maud-sarjaa. Se on sydäntä raastava kuvaus köyhän yksinhuoltajaäidin kamppailusta amerikkalaisessa yhteiskunnassa, josta ei niin vain nousta köyhyydestä edes kohtuullisesti turvattuun elämään.
Suuntavaisto täälläkin olematon,tuo on varmaan pelottava tunne kun alkaa hämärtämään eikä löydä metsästä pois,no puhelin on sentään mukana ja miehesi saapui pelastamaan.Minä en uskalla marjaretkille mennä kun lapsuuden tuttuihin metsiin jos olen yksin.Meilläpäin on karhujakin melkoisesti ja susiakin joita kammoksun,mökkinaapurimme pihalla susi oli tepastellut,huomasivat riistakamerasta.Parempi on pysytellä tutuilla marjamailla meikäläisen, mukavaa päivän jatkoa sinulle Marja :-)
VastaaPoistaKiitos kommetistasi Pihakeiju.Onneksi sinulla on vanhoja, tuttuja marjamaita. Minulla ei ole, koska ollaan muutettu tänne muualta. Ollaan muutettu lukemattomia kertoja. Hui, nuo karhut ja suset. Täälläpäinkin on toisinaan havaittu niitä. Kerran olin metsässä ja huomasin karhun tuoreen ulosteen. Tuli tunne, että joku tarkkailee minua. Olisiko se ollut se vasta ulostanut karhu? Vaihdoin metsää.
PoistaHienot syksyiset kuvat.
VastaaPoistaOnneksi sinulla oli puhelin matkassa. Ja kuulit miehesi huhuilut.
Meillä koirat löytävät pois metsästä, jos itse olen epävarma.
Oikein ihanaa uutta viikkoa Marja!
Kiitos kommentistasi Kirsti. Onneksi tosiaan sinulla on koirat, ja hurja, että ne osaavat metsästä pois, ohjaavat sinut tutuimmille paikoille.
VastaaPoistaEksyminen voi olla pelottavaa, mutta se voi olla myös hauskaakin. Aina haikkireissuilla eksymme ja matkaan tulee ylimääräinen mutka. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan päinvastoin on jopa piristänyt. Ja onneksi kaikki on aina päättynyt hyvin ja ollaan löydetty takaisin oikealle reitille.
VastaaPoistaKiitos Vivi Vinna kommentistasi. Voihan se eksyminen olla hauskaakin. Kerran eksyin ja keksin tähyillä valoisempaa paikkaa. Tulin sitten viljapellolle ja talolle, jotka olivat melkein vieraita. Oli vähän huvittavaa kysyä pihalla olevalta mieheltä, että missä minä olen.
VastaaPoista