Surutyöni 24.

 Rakas Vera tyttäreni kuoli yllättäen 9.1. Lopullinen kuolinsyy ei ole vielä selvinnyt. Vera kuntoili paljon ja oli perusterve. Hän teki paljon, töitä ja opiskelua. Hänellä oli harvoin vapaapäivä. Minulle jäi tuska. Kylmä, kova ja julma.

Tuska on puukko, uhkaus ja reuna. Ratkeama. Ratkeama mielessäni. Tai yö ratkeaa aamun iholla. Olen tolaltani, hylätty, yksin.

Etsin sinua tuskan laajentuneista sekunneista. Tuska vyöryy, se syö paloja minusta. Veri värjää kaiken punaiseksi. Niin nopeasti, nopeasti. Tuska väijyy hehkuvien vuorien louhikoissa. Niissä kuljen jalkapohjani revittyinä haavoilla.

Vera, joit rintamaitoani pitkään, vuoden. Olimme yhtä. Pyhä symbioosi. Nyt maito on pilattu, haisee hapolta ja lipeältä. Tämä kaikki vain minun mielessäni. Hyvin nopeasti. Jo ohitettu hetki.

Tuska kulkee missä kulkee. Ei se kysy lupaa minulta. Kuitenkin se on koko minuuteni roihuava maisema. Halkaistu hetki, joka on kuilu. Jossa kummittelevat harhautuneet henget.

Tammikuussa, kun kuolit, alkuun lumi suojasi minua. Nyt lumi painaa jo. Painaa rintakehääni, jossa kipu sykkii veren aalloissa. Vain tyhjä onkalo olen, tuuli puhaltaa hetkessä sen läpi ja soittaa tuskan sävelmää.

Vera, nyt tuntuu, että kaikilla kauniilla sanoillasi oli hohto ja paino. Sinä osasit kiittämisen taidon. Ja sinä puhuit paljon. Minä myös osasin, osasin kuunnella sinua. Ja kuolemasi hetkellä ajattelin sinua. Oliko se sattumaa? Vai sielujen yhteytemme? Joka voitti kausaliteetin lait.

Enkelit ja tyrannit koko joukko on tuska. En siedä enkeleitten laulua. Mutta tuska on röyhkeä, siivoton tyranni, se joka käskee minua kovin sanoin. Se ravistelee minusta kaiken elämän. Olen tyhjä kaikesta muusta kuin tuskasta. Silti minä palan. Sillä tuska on mielen tulipalo. Lemuava haaska. Kapsiet sudet.

Voi Vera, minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinun kanssa. Vain sinun kanssa. Ei kenenkään muun.

Revenneeltä taivaalta putoaa haukka kuin kivinen nuoli ja repii  minulta silmät. On hyvä olla näkemättä. Kun en halua nähdä enää mitään, aivojeni maljakossa. Olen väsynyt vanha nainen, joka järsii leipää mustilla, kuluneilla hampaillaan. Ohessa. Aina vain ohessa. En halua tavata enää ketään muuta kuin sinut. Sinä olet siunattu. Sinä olet kyyhky, lupaus rauhasta. Pyhä kolminaisuus.

Nämä ovat vain sanojeni riekaleita, joita kirjoitan pois. Tuskaa minä kirjoitan pois. Jotta jaksaisin elää. Jotta huomaisin kaiken kauniin ja elävän. Kevät kohisee. Vapaina virtaavat makeat vedet. Olen jo  kavahtanut jään pirstaleiksi.

Mielipuoli. Mitä tarkoittaa sana mielipuoli? Vain puolet mielestäkö? Mutta se on minulle nyt kaunis sana. Asetun siihen. Vera, katso nyt äitiäsi. Suru on saattanut minut tähän ja kulkee aina mukanani. Tuska kutoo supisten mustia verkkojaan. Puiden silmut kuivuvat pois. Sillä tuska on kuolema. En suostu siihen.

Joku sanoi lehdessä, ettei vaikeuksiin saisi jäädä rypemään. Minä ryven. Teenkö väärin? Olenko typerä houkka? Meidän tunteemme ovat erilaiset, näyttäytyvät eri tavalla, suodattuvat kerrostumien läpi. Meillä on erilaiset mielen kerrostumat. Joillakin tukevat, joillakin hauraat kuin pöly, aavistus. Tukevalta, kallioiselta kerrostumalta on helpompi hypätä, ponnistaa. Itse asiassa minua loukkasi tuo lehden juttu. Mutta sillä ei ole kovin paljon väliä. Vain sinulla on Vera. Olet kaikkeni.

Kuvat omat