Hesari teki kyselyn jännittämisestä, ja noin 300 ihmistä vastasi siihen. Useimmilla jännittäminen liittyi arjen tavallisiin tilanteisiin, esimerkiksi puhelimella soittamiseen ja kaupassa käyntiin.
Eräs vastaaja kertoi jännittävänsä tuttuihin törmäämistä ruokakaupassa niin paljon, että kokee parhaaksi piilotella hyllyjen takana, jos näkee tutun.
Melkein kaikki vastaajat kertoivat jännittävänsa itsensä esittelyä ja esiintymistä.
Suurin osa kaikista ihmisestä jännittää joskus, olipa sitten kyse treffeistä, työhaastattelusta tai tuntemattomalle puhumisesta. Jännittäminen silloin tällöin kuuluu elämään. Sosiaalisesta jännittämisestä kärsii jossakin elämänvaiheessa 10-15 prosenttia ihmisistä. Esiintymisjännitys puhkeaa usein murrosiässä.
Jos emme jännittäisi ollenkaan, elämässä kokemamme tilanteet olisivat kokemuksina paljon latteampia. Jännittämisen kautta tunnistamme asioita, jotka ovat meille tärkeitä.
Perimmäistä syytä jännittämiseen on hankala löytää. Yksi syy on se, että ihmisellä on taipumus skannata häneen kohdistuvat suuret ja penetkin riskit. Ihmismielellä on taipumus maalata piruja seinälle. Kun mietimme tulevaa, näemme ensin riskit, vaikka todellisuudessa kaikki menisi hyvin.
Esimerkiksi kun ihminen saa kutsun juhliin, joissa ei tunne kunnolla ketään, hän jännittää juhliin menemistä ja kuvittelee itsensä päästävän sammakoita suustaan tai että ei pysty puhumaan kunnolla lainkaan. Mutta jos hän rohkenee mennä juhliin ja kaikki sujuu hyvin, hän ajattelee onneksi menin. Tällainen ajattelu on melko yleistä.
Yksi syy siihen, että jännittävät tilanteet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä , on voimakkaat fyysiset reaktiot, kuten vapina, punastelu, vatsakipu. Ja ihminen alkaa keskittyä oireisiinsa,eikä asiaan ja näin oireet vain pahenevat. Yksi keino olisi nimen omaan keskittyä tiiviisti asiaansa, eikä hävetä jännitysoireita, jotka kuuluvat luonnollisena osana sosiaalisiin tilanteisiin.
Reagoimme jännittäessä samalla tavalla kuin kivikaudella reagoitiin vaaran uhatessa: kehomme valmistuu pakenemaan tai puolustautumaan, jolloin keskittymiskyky katoaa ja puhe takeltelee. Jännittäminen on osaltaan sitä, ettei halua kokea jännittämisen fyysisiä oireita uudestaan.
Mistä sitten tietää, kannattaako hakea apua jännittämiseen? Apua kannattaa hakea, jos sosiaalinen jännittäminen haittaa liikaa arjen toimintoja. Jos ihminen alkaa välttää usein sosiaalisia tilanteita tai niissä ollessaan turvautuu vuorovaikutusta muuttaviin turvatoimiin, kuten ei katso toista silmiin tai puhuu vain hyvin hiljaa hyvin lyhyesti. Usein kiusallisia tilanteita syntyy juuri tämän turvakäyttäytymisen vuoksi, toista saatetaan pitää jopa töykeänä.
Paras keino esiintymisjännitykseen on harjoitella sosiaalisia tilanteita ja altistaa itsensä niille, vaikka se tuntuisin todella vaikealta. Kannattaisi keskittyä asiaansa, eikä jännitysoireisiin; voisi ajatella, että jännitysoireet ovat luonnollisia ja kuuluvat sosiaalisiin tilanteisiin.
Niin. Sitten on sellainen dilemma, että kaikki tapaamasi ihmiset olettavat sinun olevan ok jännityksen suhteen, koska mm. hymyilen. Hymyilen, koska haluan kyllä olla ystävällinen ja hymy peilaisi sitä. Minun odotetaan normaalisti lohkaisevan jotain ns napakan hauskaa.
VastaaPoistaOlen kova jännittämään itse asiassa. Etenkin näin vanhemmiten piirre korostuu. On hassua, että esim mennessäni johonkin kauppaan jännitän etukäteen sitä, miten myyjä käyttäytyy minua kohtaan.
Samoin jännitän ulosmennessäni, onko rivaripihalla taas raati, joka huutelee jotain mukahauskaa. Jolle pitäisi vastata mukakivasti ja näppärästi.
Toisinaan menen takaoven kautta ja pitkin seinävieriä, ettei tarvitsisi kohdata näitä seurallisia ihmisiä.
Epäilen, että olen hiukan väsynyt ihmisiin ja samoin - pikkuisen hullu.
Joskus toimistoissa oli liikkellä sen ajan meemejä: hymyile, niin maailma hymyilee sinulle / hymyile, niin maailma pitää sinua hulluna. ��
Mielenkiintoinen blogi, eksyin tänne oikeestaa ku etsin laihdutusaiheisia blogeja. Itse aloin taas bloggaamaan oikeestaan ihan jakaakseni tunnelmia alusta asti ja kertoakseni kui sujuu täs iässä painon pudotukset..Pitää palata toiste lukemaan lisää :-)
VastaaPoistaKiitos Tinttu. Minäkin laihdutin viime vuonna muistaakseni 5 kuukautta ja kirjoittelin siitä tähän blogiin, laihduin yhteensä 13 kiloa, johon nyt vuoden jälkeen on tullut 3 kiloa takaisin. Se johtuu suklaan lohtusyömisestä surun aikaan. Paljon tsemppiä sinulle laihdutukseen. Kyllä se varmasti hyvin sujuu ja blogiin kirjoittaminen on sekin hyvä keino laihduttamiseen.
PoistaKiitos Nimetön. Minusta se on kunnioitettava asia, että pystyt hymyilemään jännittävässä tilanteessa. Ottamaan muut huomioon. Minä olin nuorena ujo ja ennen jotakin esitystä ei tullut mieleenkään, että olisin osannut hymyillä. Olin varmasti vain hermostuneen näköinen. Rooliodotukset on tavallaan ikäviä, sekin että sinun odotetaan lohkaisevan jotakin hauskaa. Tuttua minullekin opiskeluaikana, mutta kerrostalossa, odotettiin, että keskustelee naapureiden kanssa iloisesti. Hississä se oli niin kamalaa, että rupesin käyttämään portaita. Mutta ikäväkseni niin monet muutkin ja piti sirkuttaa hauskasti. Aina. Vaikka olisi ollut raskain mielin. Voi, että nuo meemit aikanaan. Minä en tällä hetkellä oikein siedä kaupassa käyntiä, mutta välillä on pakko ja jännittää jo etukäteen tuttavien aidot tai epäaidot suruvalittelut. Minä myös olen väsynyt ihmisiin, vaikka ennen tykkäsin käydä kaupassa, koin ne jopa kodikkaiksi, kun ventovieraatkin rupattelivat. Ylipäätänsä kaikki sosiaaliset tilanteet nyt tympii, mikä johtuu monesta irrationaalisestakin syystä. Koen muun muassa häpeää siitä, etten saanut pidettyä tytärtäni elossa. Tämä vie aikansa. Että olisin jollakin tapaa tavallinen ihminen.
VastaaPoistaTuo häpeän kokeminen siitä että tytär kuoli ei ole Sinun asiasi. Häpeä on rumaa etkä mitenkään voinut vaikuttaa Veeran kuolemaan.
VastaaPoistaTarkoitan hyvällä, ymmärrän kyllä.
Se helpottaa vasta vuosien jälkeen.
Luulen tajuavani jotain tuosta, koska välttelin kertomasta aikoinaan leikkipuistoissa ja muualla missä lasteni isä on töissä tms. Se kirpaisi pahasti.
Lasten isä teki itsarin kun lapsemme olivat 5 kk ja 2,5 vuotta. Rauhoittavia jouduin syömään pitkään.
Minuakin hävetti, vaikka minä en häntä voinut pitää hengissä mitenkään. Yksinhuoltajaksi en ollut todellakaan halunnut.
Silloin vasta kun oli mennyt 3 vuotta, pääsin kotoa opiskelemaan, alkoi helpottaa kun sain jotain muuta itselleni kuin sitä samaa liejua jossa elin.
Minä lohdutin niitä, jotka tulivat esittämään surunvalittelunsa.
Nyt asiasta on jo yli 20 vuotta. Elämä potki muutenkin päähän monet kerrat, mutta lapseni sain sentään maailmalle täyspäisinä.
Niin sait sinäkin.
Kiitos Nimetön. Tuo minun häpeäni on tunne, joka todella vaivaa minua nyt, vaikka se ei olisi totta. Mutta tunteet tulevat ja menevät. Aikanaan sekin menee toivottavasti pois. Sinä olet kokenut kovia. Suruvalittelut näin jälkeen päin. Ja lapsesi olivat niin pienet miehesi itsemurhan aikaan. Itsemurhan aiheuttama häpeä on minullekin tuttu. Isäni ja paras ystäväni tekivät itsemurhan. Tunteena oli muun muassa se, että olisinko voinut tehdä heidän puolestaan enemmän, ikään kuin auttaa ja suojella heitä. Häpesin tilannetta ja tunsin syyllisyyttäkin.
VastaaPoistaOli niin hyvä sinulle, että pääsit osin kotoa pois opiskelemaan. Minä olen nyt kotona, jossa ei ole lapsia. Toinen 20-vuotias tytär nyt myös turvapaikka, jossa minun ei tarvitsisi tuntea häpeää.
Me näköjään tajutaan toisiamme.
VastaaPoistaEihän Sinua eikä minua kukaan syytellyt näistä kuolemista, mutta silti tunsin häpeää ja silmätikkuna oloa.
Minulla ei ollut töitä tuolloin, olin tullut irtisanotuksi 90-luvun laman aalloissa kolme kertaa. Olimme muuttaneet ennen kuopuksen syntymää ja tarkoitus oli, että etsisin täältä lähempää töitä.
Olin niin sekaisin avomiehen itsarin jälkeen, ettei siitä tullut mitään. Opiskelun jälkeem yritin hakea töitä, ei onnistunut omalla alalla. Aika oli ajanut ohitseni. Pääsin pari kertaa haastatteluun, mutta tyhmyyksissäni kerroin olevani totaaliyksinhuoltaja, jolloin tuli se ei-kiitos tällä kertaa.
Eli työttömänä jatkoin. Lisäksi kun laskin lapsilisät, lasten perhe-eläkkeet ja oman työttömyystukeni yhteen niin huomasin että töissä (jos sellaisia olisi ollut) ansaitsisin vain ehkä 300 e enemmän, joka olisi kulunut mm valmisruokiin.
Sitten kun lapset olivat 12 ja 14, hain siivoojan ja kodinhoitajan/avustajan töitä. Eipä niitäkään paljoa saanut. Olin saanut lapset myöhään, olin jo vanha.
Sain koulutettua heidät ylioppilaiksi kuitenkin ja kunnon ihmisiä heistä tuli.
En voinut kertoa pienille lapsille, mitä heidän isälleen oli tapahtunut. Se vaivasi. Sanoin että hänellä oli sellainen sairaus, joka johti kuolemaan. Hän oli alkoholisti siis. Vasta kun olivat teinejä, kerroin totuuden.
Siinä vaiheessa häpeä oli jo pois ja korostin lapsillekin että kuolema oli heidän isänsä oma valinta.
Työttömänä sinkkuna tässä olen minäkin ollut jo 4 vuotta.
Mä tiedän, että oman lapsen menetys on kovinta koskaan. Avomieheni äiti, jolla oli vain tämä yksi lapsi, sekosi pahasti ja alkoi käydä kimppuuni. Kirjoitin hänelle kirjeen lopulta ja pyysin että jättää meidät rauhaan toistaiseksi. Hän mm. arvuutteli minulle puhelimessa että kummankohan suru on syvempi. Hänen vai minun. Synttärikortiksi lähetti poikansa hautajaisohjelman.
Onneksi Sulla on vielä se toinen tytär, vaikka mikään/kukaan ei korvaa Veeraa.
Aika auttaa vähitellen.
Kiitos Nimetön. Meillä on ollut surun myötä samanlaisia tunteita. Ikävää ja raskasta on työttömyys. Sekin on sinua kaivellut. Elämä ei ole kaikille helppoa. Tosin kaikilla on omat taakkansa. Niin uskon. Mutta ihmisillä on niin erilaiset taustat ja joillakin ne ovat paremmat.
VastaaPoistaTiedän sen ihanan tunteen, kun lapsi tulee ylioppilaaksi. Tuntee, että on jossakin onnistunut. Mutta tiedän myös, mitä läheisen itsemurhan surun käsittely on. Siihenkin tosiaan liittyy paljonkin häpeää. Itsemuraha on vieläkin tabu, eikä siitä haluta puhua.
Todella ikävää tuo miehesi äidin käytös, vaikka kova on myös hänen surunsa ollut.
Minäkin olen pois työelämästä. Jättäydyin viime kesänä pois työelämästä. Se oli nähty. Aluksi kotona olo tuntui omituiselta ja vaikealta. Lopulta hyväksyin sen. En usko, että enää työllistäytyisin, jos päättäisin vielä olla työelämässä. Olen jo 55-vuotias. Liian vanha kuten sinäkin tunnet olevasi.
Minä pakenen surua nukkumiseen. Ja onhan se myös lepoa, surutyö on raskasta työtä. Viime yönä nukuin 14 tuntia, niin kuin monestikin nukun. Voisin nukkua varmasti kellon ympäri, jos en vääntäytyisi sängystä pois.
Kuitenkin hyvää lauantaita ja viikonloppua sinulle!