Entä kuolemanpelko koronan aikaan?

Tämä on vaikea aihe. Välillä kuolema tulee ajatuksiin. Kuolemanpelko. Olen täysin paljas ja avuton kuoleman edessä. Kuolemanpelko  saa tullakin, mutta sen ei kannata antaa viedä. Loputtomiin uhkakuviin. Kuolemanpelko on tässä tilanteessa aivan normaalia, koska pahimmillaan korona voi johtaa kuolemaan. Eikä se ole aina iästä kiinni.

Teen psyykkistä työtä, käsittelen asiaa mielessäni, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Kuolemalle ei pidä antaa liikaa valtaa. Elämä on kuitenkin tässä. On kevät ja kesä tulee. Minulla on voimakas turvallisuudentunne ja melko paljon iloakin elämässä. Oikeastaan viihdyn kodissani erittäin hyvin, ja muistan kaikki viranomaisten säännöt. Muuta en voi nyt tehdä.

Kuolema. Minua ei enää ole. Minä lopun.

Meillä on vain yksi ainoa elämä.

Kuoleva ihminen on usein tajuton tai heikossa tietoisuuden tasossa. Eikä hän mietiskele tätä minun loppumista. Hän nukkuu pois vähitellen. Näin rakas siskoni aikoinaan kuoli. Se oli kauniskin hetki.

Tosin koronapotilaat kuolevat eniten ehkä tukehtumalla, koska vaikea koronavirus vaikuttaa etenkin keuhkoissa. Tämä on aivan oma päätelmäni. Ei ehkä totta. Mutta näin loogisesti ajateltuna, jos ei saa happea, tukehtuu ja kuolee.

Koronasta tulee paljon tietoa mediassa. Liikaakin. Mutta olen huomannut esimerkiksi Ylen uutisissa ja Hesarissa, että koronasta on yllinkyllin ja liikaakin tietoa. Mutta kuolemasta ei kirjoiteta. Ehkä sen vuoksi, että halutaan tsempata ihmisiä ja luoda uskoa tulevaan. Kuolema on myös yhteiskuntamme viimeinen tabu.

Minä uskon, että kuolema ei ole kaiken loppu. Näin olen uskonut lapsesta saakka. Me vain jatkamme matkaa.

Olen joutunut miettimään ja ajattelemaan paljon kuolemaa. Olen ollut syvissä, mustissa vesissä. Isä, äiti, paras ystävä, sisko, isovanhemmat, monet muut sukulaiset ovat kuolleet. Mutta minulla on toivo. Ehkä toivo on tullutkin oikeastaan liian paljon kuolemaa kohdatessani. Se voi olla myös puolustusmekanismi. Se kuitenkin rauhoittaa.

Uskon kuolemanjälkeiseen elämään. Että sielu on ikuinen. Kuolleet rakkaani ovat ilmestyneet minulle. Eli olen kokenut kummituksia.

Tätäkin voi selittää vain suuri kaipaus. Se hoitaa psyykettä, tuo turvaa. Jo usko sieluun on tieteestä kaukana. Sielu, mieli, ruumis. Se on metafyysinen oletus. Olkoon. Tiedän, että ajatukseni ovat epätosia tieteen kannalta.  Mutta ne todella lohduttavat minua. Eikö se ole hyvin ja tarpeeksi?

Joku voi ajatella, että olen hörhö humppaaja. Mutta ajatukseni ovat minulle tosia. Ja hyvä niin. Muut saavat ajatella omalla tavallaan.

Usko ja tieto eivät ole välttämättä ristiriidassa keskenään. Ne toimivat vain eri mielen tasoilla, ja ihminen voi sisällyttää maailmankatsomukseen myös uskon. Usko toimii tunteen tasolla ja tiede ja tieto järjen tasolla. Suomen pätevin kvanttifyysikko Laurikainen oli kristinuskossa uskovainen ja samalla hyvin arvostettu tiedemies.

Minusta kaikki uskonnot ovat uskoville tosia. Usko tuo moniuloitteisuutta elämään. Se tekee olemisesta täyteläisen. Piirtää kulttuuriin. On tämä reaalimaailma, mutta sen lisäksi jotakin muutakin.

Näin normielämässä olen tustustunut kaikkiin maailmanuskontoihin. Eniten niistä viehättää buddhalaisuus, jonka alkuperäisessä muodossa, hinayana-buddhalaisuudessa, ei ole jumalia vaan ihminen itse teoillaan määrittää kuolemanjälkeisen elämän.

Tämä elämä on tavallan harhaa, muodottumuutta, sekavaa. Kaikki kärsimys johtuu elämänjanosta ja se lakkaa, kun elämänjano sammutetaan noudattamalla kahdeksan osaista tietä. Ihmiselle on tarjolla myös kolme eri tietä saavuttaa rauha ja onnellisuus. Nämä tiet ovat tiedon-, rakkauden- ja toiminnantiet. Olen löytänyt oman tieni   tiedon tiestä.

Sanotaan, että  ihmisen hauta on jumalten kehto. Että uskonto olisi syntynyt kuolemanpelosta. Tämä on vain yksi käsitys uskonnon synnystä. Teorioita on monia. Tunnen ne hyvin.

Kristinuskonto on uskonto monien maailmanuskontojen joukossa. Moni ei ajattele sitä, miten se on muokannut kulttuuriamme: ajanlasku, juhlapyhät, nimet. Juhlapyhiä juhlitaan, vaikkei tiedetä niiden alkuperää. Tätä kutsutaan kulttuurikristillisyydeksi. Nytkin monille pääsiäinen oli suklaamunia, mämmiä, narsisseja, lampaanpaistia ja viiniä. Vaikka sen alkuperä on Jumalan ylösnousemisessa. Uskonnollisesti se on ehkä suurin juhla joulun ohella. Mielestäni suurin.

Kiihkomielinen uskonnollisuus on sairasta. On ollut paljon uskonsotia. Hallitsijat ovat käyttäneet uskontoa omiin tarpeisiinsa. Se on tuonut tappamista, alistamista, häikäilettömyyttä, vainoja.

Esimerkiksi kristinusko ristiretkillään tappoi ihmisiä. On olemassa jopa tieto siitä, että Konstantinopolin valtaamisessa kristityt kävelivät nilkkoja myöten veressä. Islaminuskoisten lisäksi tapettiin jopa juutalaisia ja ortodekseja.

Uskonto on toisaalta harhaisuutta ja hulluutta. Mutta mitä uskonnon - oopiumia kansalle, ettei se olisi liian laiska ja eläisi ylösnousemuksen uskossa - kieltäminen saa aikaan? Esimerkkejä tästä löytyy kommunistaisista valtioista, entisestä Neuvostoliitosta ja Pohjoin-Koreasta. Nyt  Venäjällä ortodoksista kirkkoa käytetään vallan välineenä yhdistämään kansaa. Putin korostaa Venäjän menneisyyden loistoa, voittoja ja fanatasioi menneisyyden: aina on pärjätty ulkoista uhkaa vastaan. Nytkin selvitään parhaiten ja upeasti.

Joten jokainen voi uskoa omalla tavallaan kuolemanjälkeisyyteen. Meillä on aito demokratia ja uskonnon vapaus. Eläköön se!