Mutta kysymys lilluu keski-ikäisen naisen ajatusten anatomiassa. Vaikka olimme matkoilla - road tripillä Länsi-Suomessa -, ja se virkisti todella paljon paniikkikohtauksista huolimatta, ajattelen työtä liikaa. Olin myös lomareissulla viikon täysin someton. Kännykällä otin vain kuvia.Tämän jälkeen en kirjoita enää näistä työpohdinnoista.
Kirjoittamani runot jäsentävät minulle eloani ja oloani:
Minulle opetettiin paljon.
Se kaikki tuntuu nyt turhalta
kun käsittämätön tuuli
elää merkityksellistä elämäänsä.
Kaikenvärisenä liikkuu puissa ja taivaalla
täytenä ja voimakkaana
itsessään ja kaikkialla.
Minä opin paljon.
Minulle jäi
vain raskaat sanat
ja elämä
aina jossakin muualla.
Mutta se järki? Olen tällä hetkellä valmis aloittamaan työt. En saa oikein aikaani kulumaan kotona. Tunnen itseni luopioksi, heittiöksi, huithapeliksi, houkaksi. Tunnetasolla olen varmaankin osan noista. Osittain tämän takia minulle on esimerkiksi tullut leipomisvimma. Olen leiponut juustosarvia, tiikerikakkua, pullaa, vaniljaruusuja, mokkapaloja, karjalanpiirakoita, ryynirieskaa, ohrarieskaa, sämpylöitä, ruisleipää, kaalipiirakkaa, mustikkapiirakkaa...Muu perhe on tähän tyytyväinen.
Lisäksi minusta tulee sosiaalinen erakko, koska olen miltei koko ajan kotona. Seinät kaatuu päälle; olen katveessa ja vain tuherran jotakin.
Ja on aivan typerä kotoa opittu käsitys, että ihminen ei lue päivällä kirjaa vaan tekee kotitöitä. "Saan" nauttia lukemisesta vasta illalla ja yöllä sängyssä. Lehtiä "saa" lukea. Olen viime aikoina nauttinut suunnattoman paljon Margaret Atwoodin kirjasta Sokea surmaaja ja Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen-kirjasta. Molempia luen toista kertaa, nauttien nyt juonen sijaan myös upeasta tekstistä. Molempien lukemisesta on kymmenisen vuotta aikaa; juonetkin ovat unohtuneet.
Onhan minulla ihan järkevääkin tekemistä. Siivousta, ystävien treffaamista, ruoanlaittoa, pyykin ja astioitten pesemistä, halkojen tekemistä, puutarhahommia... Vanhassa rintamamiestalossa ei lopu tekeminen.
Tuntuu, että kulmikkaat ajatukset eivä mahdu pääni sisään.
Mutta onneksi minulla on vielä elämännälkä!
Onhan minulla ihan järkevääkin tekemistä. Siivousta, ystävien treffaamista, ruoanlaittoa, pyykin ja astioitten pesemistä, halkojen tekemistä, puutarhahommia... Vanhassa rintamamiestalossa ei lopu tekeminen.
Tuntuu, että kulmikkaat ajatukset eivä mahdu pääni sisään.
Mutta onneksi minulla on vielä elämännälkä!
Kerrassaan ihanat leivonnaiskuvat. Onnellinen perhe sinulle.
VastaaPoistaJotenkin minusta tuntuu Marja, että työn suhteen ratkaisun avaimet ovat käsissäsi.
Koskettava runo. Voisit vaikka kirjoittaa työksesi, mutta sekin on yksinäistä hommaa.
Nykyajassa en pidä siitä, että joidenkin silmissä ihmisen työ ja asema määrittää hänen ihmisarvonsa.
Vaikka niin on ollut ennenkin. Hautausmailla kävellessä sen huomaa. Vanhojen hautojen kivissä lukee oppiarvo ja ammatti. Ellei sellaista ole, vaikkapa "ylitarkastajan vaimo".
Ahkera ja kunnollinen ihminen ei lue päivällä kirjaa vaan tekee kotitöitä. Minä kunnoton luin paperikirjoja leipoessa, imettäessä, pyykkiä viikatessa jne. Ilmankos kirjat piti ostaa käytettynä, kun niihin tuli joskus roiskeita.
Ihanaa tätä viikkoa sinulle Marja <3
Kiitos Kirsti kommentistasi. Sinähän olet ollut hurja lukija, kun olet lukenut samalla kuin olet tehnyt kotiaskareita tai imettänyt.Minulla menee siivoaminenkin nyt yli. Alan hinkata joka tahraa. En ole niin hyvä kirjoittaja, että laskisin sen varaan. Onhan minulla aina menossa jokin kirjoittamisprojekti, yleensä romaanikäsikirjoitus. En ole ikinä tyytyväinen tekstiin. Se on ikävää, että työ määrittää ihmistä. Psykiatrisessa sairaalassa oli hienoa se, ettei puhuttu tai kysytty ammattia. Ihminen määriteltiin sen kautta, miten hän oli muiden kanssa.Se oli kaunista ja vapauttavaa.
PoistaSinulla on varmasti vielä paljon annettavaa opettajana mutta elämässä on paljon muutakin..itsekin tässä miettinyt muuta mutta kun se tili pitäisi tulla joka kuukausi. Ihanaa heinäkuuta sinulle☀️☀️
VastaaPoistaKiitos Kristiina kommentistasi. Olen itsekin ajatellut, että minulla olisi vielä paljon annettavaa opettajana. Hiljaista, tiedostamatonta tietoa ja ihan sitä tietoista faktaa ja elämänkokemusta. Kyllä myös säännölliset tulot olisi aivan järkevä syy.
PoistaYmmärrän niin hyvin kulmikkaita ajatuksiasi. Joutenolo voi aiheuttaa syyllisyyttä. Muistan kyllä miten joskus kun lapset olivat pieniä, siivosin koko ajan ja paljon, jotta pää pysyi koossa. Eli onhan se tapa järkätä oman mielen sekamelskaakin. Koita nauttia ja lukea rakastamiasi kirjoja, olet lomasi ansainnut. <3
VastaaPoistaKiitos Tiia kommentistasi. Nimenomaan tuo syyllisyys tekemättömyydestä. Sinullekin miltei pakanomainen puuhailu on tuonut helpostusta. Leipoessa ja siivotessa saa ajatukset pyöristettyä edes jotenkin. Luen iltaisin ja öisin ahnaasti.
PoistaSamanlaisia fiiliksiä. Kotona opetettuja. "No niin tytöt, menkääs auttamaan äitiä!" "Nyt ylös ja päivävaatteet päälle!" Eikä edes virkkaamista sunnuntaisin. Onnekseni minulla on mies, joka "antaa" vaikka maata koko päivän. Ja kyllä minä sitä teenkin. Enkä enää edes tunne syyllisyyttä, harmistusta vaan. Että tuhlaa hurjaa vauhtia vajenevat vuodet. Pohdin joka päivä, jatkanko yrittäjän elämääni vai lopetanko? Miten saan päivät kulumaan? Kun en kykene leipomaan enkä oikein mitään muutakaan tekemään. Luotan siihen, että kyllä se ajatus kirkastuu, kun on sen aika. Kirkastuuhan?
VastaaPoistaKiitos Pellavasydämen Mervi kommentistasi. Huojentavaa lukea, että jollakin muullakin on tuttua tuo lapsuudenperheen tiukkuus kotihommissa. Minunkin mieheni antaa minun kyllä lepäillä koko päivän, mutta itse en oikein siihen taivu. Ajattelen, että elämässä on erilaisia jaksoja, jotka on vain elettävä. Samea, surullinen jakso vaihtuu kyllä selkeään ja hyvään.
PoistaMielenkiintoista ja minullekin niin tuttua pohdintaa, Marja. Joskus tuntuu, että voisi olla helpompi elää tätä ihmisen elämää, jos meillä olisi vain yksinkertaisia pakkoja sen sijaan, että on näitä valinnanvapauksia. Vähän niin kuin esi-äitien aikaan.
VastaaPoistaRentoa puuhailua vaan jatkoonkin sinulle, ja nautiskelua hyvillä mielin, toivon.
Kiitos Eeva kommentistasi. Ehkä meillä on tosiaan liian suuri valinnanvapaus individualistisessa kulttuurissamme. Minä itse, ei yhteiskunta tai yhteisö. Minä olen itse jo kyllästynyt tähän kollotukseen töiden suhteen. Antaa asian muhia. Leivontakausi jatkuu...
VastaaPoista