Päivän vaatteet ja kuulumisia 11.

Miten tässä näin kävi? Viime viikolla aioin kirjoittaa postaussarjan kotivaatteista. Mutta lipsahdin. En voinut olla pukematta tätä oranssia mekkoa päälle sen ajaksi, kun tytär topakkaan tapaansa valokuvasi. Elämä on välillä vain suloinen tottumus. Mutta aion ensi viikolla palata ruotuun. Minä ailahtelevainen naisihminen.

Mekko on hyvin vanha ja merkiltään Kello. Olen jo vuosia tykännyt siitä kesämekkona. Ehkä siksi että se on pellavaa ja oranssi.

Juhannus meni rattoisasti ilman suuria juhlimisia. Ilmakin oli aattona suhruinen ja tuulinen. Oli kiva herkuttelun ja maalaamisen välillä käpertyä sohvalle lukemaan kirjaa. Ja varmaan moni ihmishenki säästyi juhannuksen juhlinnassa, koska joissakin osaa Suomea kehotettiin myrskyn takia välttämään huviveneilyä.

Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina päätettiin tyttärien kanssa mennä syömään Mäntyharjun thaimaalaiseen ravintolaan. Oli ihanaista, että molemmat typykkäni olivat kotona.

No, ravintolareissusta sukeutui polveileva reissu. Välillä puhuttiin avoimesti. Välillä oli riidanpoikasta. Liljeströmin naisten tavoin. Vanhempi tytär ajoi kulahtanutta Alfa Romeota. En edes tiennyt, että mies on taas jossakin välissä ostanut vanhan auton rähjän. Kyllä se vähän urheiluautoa muistuttaa. Se on myönnettävä. Pukkaako hänellä keski-iän kriisiä, kun pitää mennä ostamaan urheiluauto? Seuraavaksi varmaan moottoripyörä. Tutkimattomia ovat miesten tiet...

Ensimmäinen ongelma mutkikkaalla matkallamme oli, ettei thairavintola ollut auki. Ei kai sitä ole suljettu? (Huokaus.) Kävin siellä kerran aikaisemmin, ja se oli todella hyvä etninen ravintola näin pienellä paikkakunnalla. Ehkä porukka ei osaa olla täällä ilman pitsaa (Kirjoitan tuon sanan ihan tarkoituksella noin. Koska pizza on Suomessa niin suomalaista. Esimerkiksi aito italialainen järkyttyisi ananaksesta pitsassa.) Kylän pitseriaan käy siis monen tie.

Eipä hätiä mitiä. Päätimme mennä parinkymmenen kilometrin päässä olevaan Kissakosken ravintolaan. Kenellekään meistä naisista ei juolahtanut mieleen sen aukioloajat. Olisin osannut vaikka silmät ummessa opastaa tyttäreni ajamaan ravintolaan. Mutta minun muistiin ei kuulemma voinut luottaa. Nykyaikaa: navigaattori päälle. Minä suu kiinni. Navigaattori opasti ajamaan uskomattoman pieniä teitä, lähinnä hiekkateitä,kohteeseen. Nuorempi, käytännöllisempi tyttäreni sanoi hiekkatieltä toiselle ajaessamme jotakin sen suuntaista, että ihan kuin hullujen kyydissä olisi. Näin varmaan olikin.

Vaiherikkaan reissun jälkeen ravintolaan saapuessamme se oli jo kiinni. Armoton nälkä. Ehkä siksi kaikki vähän pahalla tuulella. Epäkäytännöllisempi vanhempi tytär esitti suurisuuntaisesti ajatuksen, että ajaisimme Heinolaan. Sinne olisi ollut about 70 kilometriä matkaa. Käytännöllinen tytär sanoi, että nyt tilataan puhelimella valmiiksi pitsat paikallisesta pitseeriasta. Haetaan ne vain kotimatkalla. Ja niin hän teki. Ruikutimme toisen tyttäreni kanssa ettei pitsaa. Nuorempi siihen: Ettei tässä ole nyt muuta vaihtoehtoa. Minä en kerta kaikkiaan tajua mistä nuorempi tyttäreni on perinyt käytännöllisyytensä ja järkevyytensä geenit. Ehkä on hypätty kahden sukupolven yli, ja hän on perinyt ne minun isovanhemmilta. Jotka eivät olleet kaiken maailman haahuilijoita -aina vähän pihalla - vaan roti ahkeria ja kunnollisia ihmisiä.

Reissun opetus: Ei kannata valittaa, että Mäntyharjulla on vain pitseeria ja joitakin lounasravintoloita. Nälissämme kotona mussutimme pitsaa - josta ei muka tykätä - oikein tyytyväisinä.

Ihanaa viikonloppua kaikille! Nautitaan kesästä!