Surutyöni 5.

 

Rakas, niin kovasti rakas, Vera tyttöni kuoli äkillisesti 22-vuotiaana 9.1. Syytä ei tiedetä. Surutyöni on alkanut.

Aamut ovat vaikeimpia. Kun herään ensimmäinen ajatus on, että Vera on kuollut. En pääse sängystä ylös ennen kello 14:sta. Olen niin uupunut, että ahdistus säntää päälle täsmällisesti kuin kello. Se tikittää.

Ahdistus kasvaa  kuin metallinen, kova myrsky paniikiksi. Näen pisteitä ja janoja, jotka hajoavat mielipuolisen nopeasti. Pulssi nousee. Tuntuu, että keho hajoaa. En tunne käsiäni ja jalkojani. En pääsisi sängystä ylös tai jos pääsisin, en pysyisi jaloillani. Olen kyllä yrittänyt ja kaatunut.

Miten kauan tätä ahdistusta jatkuu? Tämä on tuskaa. Luopumisen, menettämisen kammottavaa tuskaa ja kauhua kuoleman edessä. 

Minulla on lapsenuskoni. Ajattelen, ettei kuolema ole lopullinen , vaan sielu elää kuoleman jälkeenkin. Tämä ajatus tuo edes jonkinlaista iloa elämääni. Toivoakin. Mutta ei se silti vie menettämisen tuskaa. Rakkaasta lapsesta luopumisen mustaa tuskaa.

Tuntuu, että elämä on minulta mennyt. Mitä syytä minulla on elää?Onhan kenties toinen 20-vuotias tyttäreni ja mies.   Mutta ei tämä tuo paljonkaan toivoa. Toivoa kuin lämmin syli. Haluaisin levätä tästä tuskasta kuin taivaallisessa sylissä. Miksi Jumala tai jokin korkeampi voima ei auta? Tähän liekehtivään tuskaan. Tuli on rikinkatkuinen kuin Helvetti mielessäni. Sen savu leviää minuun ja kotiini. Tukahduttaa. Myrkyttää. Pirut naureskelevat ja ilkkuvat minulle. Niillä on siihen valta. Valta, voima ja kunnia niin kuin Jumalalla.

En saa rauhoittavia lääkkeitä ahdistukseeni, koska minulla oli kipulääkeriippuvuus. Lääkärin mielestä on mahdollisuus, että tulisin rauhoittavista riippuvaiseksi. Suvussani on paljon addiktio sairautta. Lähinnä alkoholismia.

Olin kipulääkkeistä vieroituksessa pitkään psykiatrisessa sairaalassa. Mielisairaalassa, lataamossa, hullujen huoneella. Pidin eräänlaista päiväkirjaa tässä blogissani kipulääke vieroituksestani. Pidin sitä maaliskuusta 2019 alkaen  toukokuuhun.

Kun pääsen sängystä ylös, teen kotitöitä kuin horteessa.  Haen halkoja ja sytytän tulet pönttöuuneihin. Jos ei ole ruokaa, teen sitä. Mieheni käy kaupassa, en jaksa kirjoittaa kauppalistaa, joten hän tuo niitä näitä. Käytän paljon jo kotona olevia koronan ajan säilykkeitä ja muuta säilyvää ruokaa. Täytän ja tyhjennän koneita. Vähän siivoilen. Pakotan itseni syömään. Illalla syön suklaata ja se vähän rauhoittaa minua. En välitä millään tavalla painonnoususta. Se ei ole tärkein asia. Surutyöni on. Tämä on minun suru.

Onneksi mies on kotona sairaslomalla. Voimme itkeä yhdessä minä miehen kainalossa. Menetys on yhteinen, mutta suru meillä on erilainen. Mies itkee paljon. Minä en horteeltani jaksa edes sitä, vain satunnaisesti. Lenkillä tietyssä asumattomassa kohdassa huudan ja kiljun tuskaani. Niin kovaa että joku Jumala kuulee sen.

 Kuvat omat

Isoista elämänmuutoksista selviäminen

Suuri elämänmuutos voi nostaa tunteet pintaan. Minullakin voi olla sellainen kohta elämässäni. Suuria muutoksia ovat esimerkiksi työsuhteen loppuminen, eläkkeelle jääminen, avo/avioero, pahimpana läheisen kuoleminen. Tunteista nousee aluksi päällimmäiseksi suru.

Aluksi voi tulla myös jopa sokkitilanne. Sitten kieltäminen. Ei tätä voi tapahtua minulle! Arki pirstaloituu. Muutoksen jälkeen mieli voi olla myös kuin turtunut. Muutos on eräänlainen menetyskriisi. Surua pitäisi jaksaa työstää.

Moni yllättyy, kuinka suuresti esimerkiksi eläkkeelle jääminen  tai työsuhteen loppuminen vaikuttaa oloon. Rutiinit muuttuvat. Työpaikan kaveruussuhteet voivat hiipua. Yhtäkkiä aikaa on paljon. Mitä tehdä sillä ajalla? On tietysti paljon eläkeläisiä, jotka nauttivat uudesta vapaudestaan riemurinnoin. Ja niin kuuluu ollakin. Nauttia vihdoin työn hedelmistä. Kaikessa rauhassa.

Tyhjä olo voi tehdä passiiviseksi. Se on tietynlainen vaaran paikka. Jotkut saattavat ruveta etsimään täytettä päiviinsä alkoholilla.

Vinkkejä isosta elämänmuutoksesta selviämiseen

1) Valmistaudu etukäteen.

Muutokseen kannattaa varautua. Käy tulevaa arjen päiväjärjestystä läpi.

2)Työstä surua.

Etsi läheisistä joku kuuntelija tai käy terapeutilla. Kun kielteisiä tunteita työstää, surutyö tapahtuu luonnostaan. Eikä mieli takerru vanhaan.

3)Hidasta vauhtia.

Vaikka tekisi mieli heti uusiin haasteisiin. Kannattaa aluksi levätä. Koska vaarana on, että järjen sijasta uusista jutuista päättää epätoivo.

4)Tutustu itseesi uudelleen.

Omien tärkeänä pitämien arvojen pohdinta tekee hyvää. Työ ja ihmissuhteet ovat kiinteä osa identiteettiä.

5)Harrastukset.

Tekee hyvää innostua uudesta. Oli se sitten ulkoilu, liikunta, taidenäyttelyt, teatteri, uuden kielen oppiminen...Shoppailu ja baari tuo vain hetken helpotusta.

Oletko sinä kokenut suuren elämänmuutoksen?

Lähteet: Hyvä Terveys 10/2016, kuvat Pexel, Pixabay

KUOLEMASTA PITÄISI PUHUA

Vaikka se on onkin vaikeaa. Ja on ehkä enää viimeinen tabu yhteiskunnassamme. Seksistä, uskonnosta ja politiikasta jo puhutaan. Liiankin kanssa. Kuolema on silti läsnä. Olemme nimenneet yhden kuukaudenkin sen mukaan: marraskuu. Tarkoittaa kuoleman kuukautta.

Kuolema on laitostunut. Ja siten poissa silmistä. Suuren ikäluokan edustajilla saattaa vielä olla kokemuksia läheisen hautaan saattamisesta. Ruumiin pesemisestä ja pukemisesta. Ja muista suomalaisista kuolemaan liittyvistä rituaaleista. Ennen arkku oli myös avoinna hautajaisissa. Kuollutta läheistä sai vielä kerran katsella.

Nämä vanhat rituaalit on nyt historiaa. Kuolema alkoi laitostua 1970-luvulla. Nyt kuoleman hoitavat asiantuntijat. Sairaala, hautaustoimisto ja pitopalvelu. Tottahan toki läheisellä on iso työ järjestää hautajaiset ja hoitaa kaikki paperihommat.

Nykyisin elinajan odote on noin 81 vuotta. Yhä enemmän eletään 100-vuotiaiksi. Läheiset pysyvät luonamme tosi pitkään.Ihminen voi elää pitkälle aikuisuuteensa kohtaamatta yhtään kuolemaa. Sitten kun se tapahtuu, voi kokemus olla kriisimäinen.

Vielä 1940-luvulla ihmiset elivät vain 50-60 vuotiaiksi. Suomalaiset olivat 1900-luvun alkupuolella Euroopan sairain kansa.

Kun läheinen ihminen kuolee. Se on totisesti raskas paikka. Aika pysähtyy. Äänet ympäriltä kaikkoavat. On niin hiljaista. Suru alkaa nousta. Kun ensijärkytys on ohi. Suru kuin: musta noita soutaa mustaa venettä mustassa joessa.

Minä olen menettänyt kuolemalle melkein kaikki nykyisen perheeni ulkopuoliset tärkeät ja läheiset ihmiset. Isovanhemmat, äiti, isä, paras ystäväni, melkein kaikki enot ja tädit. Serkkujani on onneksi elossa.

Ihmiset tulevat yleensä jotenkin kiusaantuneina välittämään osanottonsa. Jotkut alkavat jopa vältellä. Tästä tunnistaa, kuka on aito ystävä. Kuka ei. Laulun sanoin youtubesta. Mistä tunnet sä ystävän. Vesku laulaa.

Aidot ystävät ei jätä yksin vaikeina aikoina. Vaikka toinen ei olisi niin sanotusti hyvää seuraa. Surutyö kestää reilun vuoden. Joskus kuolemasta ei toivu entiselleen milloinkaan. Suru voi piileksiä mielen onkaloissa koko ajan. Ei se jätä.

Somesta - yllätys, yllätys -löytyy keino kuoleman sosiaalisempaan käsittelyyn. Some voi olla paluu yhteisölliseen kuoleman aikakauteen.

Netissä saa surra, tilttää tunteitaan ja ajatuksiaan. Voi saada vertaistukea. Meillä on nyt uusi tapa käsitellä kuolemaa. Eikä se ole sidottu aikaan tai paikkaan.

Oletko puhunut netissä tai livenä kuolemasta?

Lähteet: Helsingin Sanomat 8.7.2017 Lauta Hallamaa Lauantai essee, kuvat Pexel, laulu youtube

Elämään kuuluvista, tavallisista tunteista tehdään nykyisin sairauksia

Tavallisia elämään kuuluvia tunteita on alettu diagnosoimaan  liiaksikin. Esimerkiksi tavalliseen elämään liittyvä suru voidaan diagnosoida masennukseksi. Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian prefessori Petteri Pietikäinen kutsuu tätä ilmiötä patologisoimiseksi eli määrittelemiseksi sairauksiksi. Puhutaan myös medikalisaatiosta.

Esimerkiksi jos on huono taloudellinen tilanne, parisuhteeseen ja työelämään liittyviä ongelmia ja huolia, ne voidaan diagnosoida aivan liian helposti masennukseksi. Vaikka kyse on tavallisen elämän huolista, mitkä yleensä ajan myötä helpottaa.

Normibiologiset asiat ja elämän kriisivaiheet patologisoidaan. Vaihdevuodet, nuoruuden etsikkoaika, vanheneminen on patologisoitu. Kulloisenkin aikakauden ihmiskuva ja ihanteet määrittää sen mikä on normaalia ja epänormaalia. Sopivaa ja epäsopivaa. Sairasta tai tervettä. Nyt tärkeitä arvoja ovat sosiaalisuus ja itsensä markkinointi, brändääminen.

Mielenterveyspuolella suosikkidiagnoosi on masennus. Vielä parisenkymmentä vuotta sitten pinnalla oli erilaiset neuroosit. Huomio kiinnitetään liian usein ohimeneviin ongelmiin ja elämäntilanteisiin. Niitä hoidetaan lääkkeillä entistä enemmän. Masennuslääkkeiden käyttö on kaksinkertaistunut 2000-luvulla.

Pietikäinen pitää huonona myös kansainväliseen mielenterveyshäiriöiden DMS-tautiluokitukseen tehtyä uudistusta. Sen mukaan ihminen on masentunut, jos pahin suru ei laimene kahden viikon kuluessa. Maalaisjärjelläkin ymmärtää, että surutyö vie paljon enemmän aikaa. Yleensä vuoden verran.

Helposti annettavissa diagnooseissa on vaaransa. Diagnoosi voi siirtää ihmisen vastuun omasta elämästä itsensä ulkopuolelle. Ihminen saa sairauslomaa, lääkkeitä ja psykoterapiaa. Mutta ongelman laajempia yhteyksiä ei pohdita.

Terveyden kauppaaminen on iso bisnes. Siitä hyötyvät lääkeyhtiöt, hyvinvointi palveluja tarjoavat yritykset, psykoterapeutitkin. Lääkeyritykset lietsovat sairauksia ja mainostavat sitten niihin apua.

Pidätkö sinä pidempään kestänyttä surua masennuksena?

Lähteet: Helsingin Sanomat 26.10.2017, kuvat omat