Päivän vaatteet ja olen taas sairaalassa

Laitan tähän postaukseen kuvia pulskistuneesta itsestäni. Haluan olla ruti rehellinen: Olen nyt tällainen. Ja sillä selvä. Mies otti  kuvat ennen tätä sairaalakeikkaani. Osa kiloista ei ehkä näy kunnolla, koska ne häviävät pituuteeni. Olen 170 senttiä pitkä. Ja lihastakin on jonkin verran kuntosaliharrastukseni myötä. Olen lihonut kaikkiaan kuusi kiloa pahan kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Se ei toimi juuri ollenkaan. Lihomisen lisäksi muita oireita on jatkuva paleleminen - olen harkinnut saunaan muuttoa -, väsymys ja hiusten lähtö. En siis ole kovinkaan freesi. Mutta näillä mennään. Minne mennään? Sairaalaan.

Laihdutan sitten kun laihdutan. Sairaalaelämään kuuluu miltei tauoton syöminen. Aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Kotioloissa syön vain yhden lämpimän aterian päivässä ja päivälliseksi vihersmoothien tai ruisleivän juustolla ja esimerkiksi paprikalla. Välipaloiksi hedelmiä ja kohtuudella saksanpähkinöitä. Kahvikattina nautin sairaalan kahviajasta. Kotona ja töissä juon kahvia varmaankin yhteensä kymmenen kupillista. Täällä ei saa päiväkahvin jälkeen enää kahvia, siksi kittaan sitä varastoon kolme kuppia. Neljättä en ilkeä ottaa. Ja hitsit miten silti kahvihammasta kolottaa!

Minä olen sitä sukupolvea, että ruokaa ei saa jättää lautaselle. Niinpä en uskalla jättää. Pelkään, että jos jätän, saan tuiman läksytyksen. Mielikuvissani karttakepistä sormille. Ja siihen suuntaan. Taas täytyy kysyä (miksi minä kirjoitan tällaisia hölmöjä lauseita, jotka herättävät mielessäni kysymyksen: näillä mennään, siihen suuntaan): Siis mihin suuntaan? Nyt on valitettavasti päämäärä hukassa.

                      Rouva Serefina sylissä

Sairaalassa kun ollaan, huoneessa voi olla muitakin potilaita. Minulla  oli yksi huonekaveri. En tiedä miksi hänet siirrettiin toiseen huoneeseen. Ehkä hoitajat näki, ettei me tulla toimeen. Kotona me ei edes omisteta radiota. Tykätään miehen kanssa hiljaisuudesta. Sairaalakämppikseni kuunteli  ja minä jouduin kuuntelemaan hänen pientä radiotaan koko ajan aina, kun hän oli huoneessa. Hermot meni. Minneköhän ne meni? Ehkä lomalle jonnekin lämpöön ja aurinkoon.

Laihduttamista olen pohtinut. Nimenomaan mukasyvällisesti pohtinut. Viimeksi laihdutin kunnolla noin 20 vuotta sitten. Eli laihduttaminen on nyt minulle lähes uusi asia. Siksi jahkailen. Ehkä tässä jaarittelenkin. Tämä  pohdinta voi kestää viikon kaksi tai kuukauden kaksi, ja sitten ryhdyn toimiin -  ja siihen mennessä olen lihonut muutaman kilon lisää. En ole pohdinnoissani vielä niin pitkällä, että tietäisin miten toimin  ylimääräisiä kiloa vastaan. Edessä lienee tahtojen taistelu. Keho ja mieli taistella mätkii. Tai sulassa sovussa laihduttaa.

                               Korkkarihullun sisäsaappaat.

Vaikka tässä laihduttamisesta rutisen, olen edelleen kehopositiivinen. Kuten tämän viikon yhdessä postauksessa kerroin. Toistetaan tämä tärkeä asia: Ihminen voi painaa kuinka paljon tahansa, jos hän viihtyy kehossaan. Paino on yksityisasia. Kenelläkään ei ole oikeus arvostella sitä. Minulle on nyt vain käynyt niin - ehkä kuntoiluharrastusteni takia - etten viihdy kehossani. Siksi siitä pitää tehdä viihtyisämpi jossakin vaiheessa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lähteet: kuvat omat

Päivän vaatteet ja kuulumiset 9.

Päälläni olevat vaatteet on nyt vain tätä blogia varten kuvattuja. Kotona pidän tietty kotivaatteita. Tuli mieleen. Että voisin jatkossa välillä esitellä niitäkin.  Olisi jännää ja mielenkiintoista esitellä kotirytkyjä. Ne vaatteet ei ole erityisen nättejä. Ja hyvin usein älyttömän värikkäitä.

Valokuvissa taas irvistellä kohnotan pönttöuunin pakeilla. Koko ajan melkein samassa asennossa ja ilmeessä. Eikä minusta saa hymykuvia. Paitsi naapurin Arja osaa naurattaa minua kuvatessaan. Tytär valokuvasi, eikä antanut tällä kertaa jämptejä poseerausohjeitaan. Hänellä oli kiirus.

Kuvan mekko on aika juhlava ja monta vuotta vanha merkiltään Derhy. Se on vähän liian iso. Jostakin kumman syystä ostin yhteen aikaan aina yhtä numeroa liian suuria vaatteita. Tykkään mekon etumuksessa olevasta koristeellisesta yksityiskohdasta. Mekon kanssa ei todellakaan tarvitse kaulakorua.

Olin sunnuntaina luonnon rauhassa ja hoidossa Repoveden kansallispuistossa. Patikoin parikymmentä kilometriä. Olen käynyt siellä muutaman kerran aikaisemminkin, koska se on täällä Mäntyharju-Kouvola alueella. Silti ajoin kolme kertaa harhaan.  Ehkäpä ajan niin kaasu pohjassa hurjastellen, etten ehdi seurata kylttejä. Pääsin kuitenkin perille. Kauniiseen, jylhään paikkaan.

Tiistaina olin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kilpirauhasen ultraäänikuvassa. Istuin junassa 600 kilometriä. Ultraava lääkäri oli mukava ja hän kertoi selkeästi, miksi minua kuvataan. Tähän asti sairaala ei ole ilmoittanut toimenpiteiden syitä. PET-kuvassa oli näkynyt kilpirauhasessa pieni kyhmy ja nyt sitä piti tutkia tarkemmin. Sitten aletaan  seurata, että kasvaako kyhmy. Siitä ei voinut ottaa ohutneulanäytettä, koska se on liian pieni. En ala nyt surra ja olla huolissani, onko se syöpä. Taidan olla jo tottunut näihin tutkimuksissa ramppaamiseen.

Jotta löytäisin kävellen sairaalaan, tytär opetti minulle edellisenä iltana google mapsin käyttöä. Opin ihmeteltävän nopeasti, mitä kuvakkeita hipaista ja mihin kirjoittaa kohde.

Kuopion rautatieasemalla - ihan kuin oikeat digi-ihmiset - hipelsin kännykkää itseriittoisena. Sitten kännykkään tuli aika 24 minuuttia, jonka kuluessa minun pitäisi ehtiä sairaalaan. Kännykän naisella oli kolea ääni. Minun mielestä hänen olisi pitänyt neuvoa reittiä useammin. Kipitin korkokengissä koko matkan. Että ehtisin perille 24 minuutissa ja pysyisin naisen ohjeiden perässä. Sama juttu sitten myöhemmin takaisin keskustaan. Kauheaa vauhtia kännykkä tanassa.

Kotona kerroin tyttärelle, että ihan hyvä juttu se google maps. Mutta pitää liikkua kovaa vauhtia, että pysyy sen ohjeiden mukana. Tytär tuijotti minua. Mitä ihmettä sinä taas höpötät? Oletko noin tyhmä? Laite paikallistaa sinut. Ja voit kävellä mitä vauhtia tahansa.

Tyttären haukuttua minut lyttyyn sain ajatuksen. Jees, jees, jees! Google maps olisi verraton apu luonto- ja sienireissuillani. Koska tapaan aika usein eksyä metsässä. Mutta voiko google maps neuvoa minut takaisin ihmisten pariin, kun metsässä ei ole katuja? Tätä täytyy kysyä tarkemmin tyttäreltä. Voi olla että saan taas vuolaan sadattelun päälleni.

Mies ei ollut tällä kertaa mukana sairaalareissulla, koska oli toisella puolella Suomea muutaman lomapäivän ystävänsä luona. Ehkäpä piti lomaa meistä hermoihin käyvistä perheen naisihmisistä. Valtavan suuressa sairaalassa hänestä olisi ollut apua ja tukea oikean osaston etsimisessä. Mies on jonkin verran käytännöllisempi kuin minä. Seurasin opasteita äärimmäisen keskittyneenä ja tiukkamielisenä. Saavuin osastolle. Menin ilmottautumisluukulle (Vaikka piti ilmottautua automaatille. Tietty. Tämä digiaika.) varmistamaan. Että olen oikeassa paikassa. 

En ollut. 

Ihmettelin ja selvittelin niitä lukuisia reittejä, joilla olin sinne osastolle selviytynyt.

Ilmottautumisnainen huokaisi syvään. Ja varmaankin näki lävitseni: Tuo akka on täysi tollo ja hölmö. Lisäksi hirveä suupaltti. Epätavallisen ystävällisesti hän jätti työpisteensä ja vei minut oikealle osastolle.En olisi voinut olla kiitollisempi.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Päivän vaatteet ja jonkinlaisia mietteitä

Viikko on mennyt hitaasti rahnustaen, kun on pitänyt olla sänkytoipilaana. Naama on kaventunut ja painoa tippunut kolme kiloa. Olen lukenut täysin ehdottomasti kirjatoukkana. Huokaillut. Vältellyt läppäriä. Vaikka nyt olisi aikaa opetella digiä. Tosin aivot ovat jähmeät, koska en ole saanut liikuntaa. Läppärin saa sänkyyn. Mutta kun ei. Niin ei. Blogijuttuja olen tehnyt. Samoten käynyt facebookissa ja instagrammissa.

Minulla on ollut vajaan vuoden älypuhelin. Mutta en vieläkään osaa käyttää sitä kuin puheluihin ja kuvien ottamiseen. Sitäkin voisi harjoitella. Joku päivä. Sitten tulevaisuudessa. Joskus.

Mekko on toissa talvena ostettu. Merkki Anna Field. Musta sopii tämän hetken tunteisiin. Poskipuna kalpealle naamalle. Kuvat taas vaihteeksi samanlaisia ja epäselviä. Tytär otti kiireissään, kun oli menossa kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin. Kerrankaan hän ei käskyttänyt. Sain olla miten olin. Sehän minulle sopi.

Se on jännää ja toisaalta pelottavaa, että en muista mitään sairaalassa olon alun kolmelta päivältä. Kysyin mieheltä millainen minä olin: tosi sairas ja mahdoton.

Hän oli tullut sairaalaan joutumiseni seuraavana päivänä minua katsomaan. Olin nukkunut. Hän oli herätellyt minua. Minä olin herännyt ja siristellen katsonut häntä ja sanonut heti: Nyt minun pitää piristyä. Haluan suihkuun. Mies oli ajatellut, että eihän tuo varmasti tolpillaan pysy. Ja sanonut, että ei nyt vielä kannata ja tuo tippapullokin on.

Minä olin vänkännyt vastaan: Varmasti menen. Olin yrittänyt päästä sängystä ylös. Mutta se ei kovan yrittämisenkään jälkeen  ollut onnistunut. Olin vaatinut miestäni nostamaan tai vetämään minut pois sängystä. Kun mies ei ollut suostunut. Olin päästänyt perusteellisen kiroiluryöpyn. Miehen mukaan turkkilainen merimieskin olisi jäänyt kakkoseksi. Sitten olin puhissut sängyssä ja nukahtanut.

Mies sanoi, että olin näiden kolmen päivän aikana kuvitellut olevani terve. Siksi änkyröinyt. Viharyöpyt olivat rapsahtaneet miehen naamalle kuin paksu oksa ikkunaan. Lopuksi mies sanoi: Sinun seurassasi - kun olit valveilla - oli melkein mahdoton olla. Sanoin varmasti hoitajillekin typeriä ja uppiniskaisia asioita.

Se siitä saraalassa olemisesta. Haluaisin unohtaa koko sen ajan. Turpoamisen ja askelkyykyt sairaalan käytävällä. Lopulta nekin kiellettiin.

Odotan kevättä ja puutarhahommiin pääsyä. Mutta täällä vain tupruttaa lisää lunta. Vanhempi kissa Serefina on ollut melkein koko ajan kanssani sängyssä. Huomasin tai kuulin, että hän kuorsaa. Mikä on aika omituista kissalle. Hän on kyllä muutenkin erikoinen. Puhelias. Moikkaa aina. Katsoo suoraan silmiin. Hänellä on erittäin kuuluva ja kantava ääni. Jos voimat alkaakin vanhuuden takia olla vähissä, hän korvaa ne vaativan kovalla äänellään.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lähteet: kuvat tyttären, viimeinen kuva oma