Päivän vaatteet ja jonkinlaisia mietteitä

Viikko on mennyt hitaasti rahnustaen, kun on pitänyt olla sänkytoipilaana. Naama on kaventunut ja painoa tippunut kolme kiloa. Olen lukenut täysin ehdottomasti kirjatoukkana. Huokaillut. Vältellyt läppäriä. Vaikka nyt olisi aikaa opetella digiä. Tosin aivot ovat jähmeät, koska en ole saanut liikuntaa. Läppärin saa sänkyyn. Mutta kun ei. Niin ei. Blogijuttuja olen tehnyt. Samoten käynyt facebookissa ja instagrammissa.

Minulla on ollut vajaan vuoden älypuhelin. Mutta en vieläkään osaa käyttää sitä kuin puheluihin ja kuvien ottamiseen. Sitäkin voisi harjoitella. Joku päivä. Sitten tulevaisuudessa. Joskus.

Mekko on toissa talvena ostettu. Merkki Anna Field. Musta sopii tämän hetken tunteisiin. Poskipuna kalpealle naamalle. Kuvat taas vaihteeksi samanlaisia ja epäselviä. Tytär otti kiireissään, kun oli menossa kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin. Kerrankaan hän ei käskyttänyt. Sain olla miten olin. Sehän minulle sopi.

Se on jännää ja toisaalta pelottavaa, että en muista mitään sairaalassa olon alun kolmelta päivältä. Kysyin mieheltä millainen minä olin: tosi sairas ja mahdoton.

Hän oli tullut sairaalaan joutumiseni seuraavana päivänä minua katsomaan. Olin nukkunut. Hän oli herätellyt minua. Minä olin herännyt ja siristellen katsonut häntä ja sanonut heti: Nyt minun pitää piristyä. Haluan suihkuun. Mies oli ajatellut, että eihän tuo varmasti tolpillaan pysy. Ja sanonut, että ei nyt vielä kannata ja tuo tippapullokin on.

Minä olin vänkännyt vastaan: Varmasti menen. Olin yrittänyt päästä sängystä ylös. Mutta se ei kovan yrittämisenkään jälkeen  ollut onnistunut. Olin vaatinut miestäni nostamaan tai vetämään minut pois sängystä. Kun mies ei ollut suostunut. Olin päästänyt perusteellisen kiroiluryöpyn. Miehen mukaan turkkilainen merimieskin olisi jäänyt kakkoseksi. Sitten olin puhissut sängyssä ja nukahtanut.

Mies sanoi, että olin näiden kolmen päivän aikana kuvitellut olevani terve. Siksi änkyröinyt. Viharyöpyt olivat rapsahtaneet miehen naamalle kuin paksu oksa ikkunaan. Lopuksi mies sanoi: Sinun seurassasi - kun olit valveilla - oli melkein mahdoton olla. Sanoin varmasti hoitajillekin typeriä ja uppiniskaisia asioita.

Se siitä saraalassa olemisesta. Haluaisin unohtaa koko sen ajan. Turpoamisen ja askelkyykyt sairaalan käytävällä. Lopulta nekin kiellettiin.

Odotan kevättä ja puutarhahommiin pääsyä. Mutta täällä vain tupruttaa lisää lunta. Vanhempi kissa Serefina on ollut melkein koko ajan kanssani sängyssä. Huomasin tai kuulin, että hän kuorsaa. Mikä on aika omituista kissalle. Hän on kyllä muutenkin erikoinen. Puhelias. Moikkaa aina. Katsoo suoraan silmiin. Hänellä on erittäin kuuluva ja kantava ääni. Jos voimat alkaakin vanhuuden takia olla vähissä, hän korvaa ne vaativan kovalla äänellään.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lähteet: kuvat tyttären, viimeinen kuva oma