Ammattikutsumus voi polttaa myös loppuun

Minulla ei ollut suuren suurta kutsumusta nykyiseen työhöni, vaikka siitä tykkäänkin energisten ja mielenkiintoisten nuorten takia. Tuntuu siltä, että välillä heidän energiansa tarttuu minuun. Saan heiltä valtavan paljon.

Yliopistosta valmistumisen jälkeen tein - ehkä kutsumustyötäni - tutkijan hommia vuoden. Sitten ymmärsin, että se on myös hyvin epävarma pesti. Apurahaa seuraavaksi vuodeksi joko saa tai sitten ei. En pidä epävarmuudesta toimeentulon suhteen. Niinpä tein vuoden kestävät opettajaopinnot. 

Ja valmistuin, kuten ennen sanottiin, kansankynttiläksi. Tuo kansankynttilä on jännä sana. Se tarkoittaa kai, että opettaja valaisee tiedollaan maailmaa. Mutta eikö sanontaa keksiessä huomattu sen kielteistä puolta? Kynttilä palaa joskus loppuun. Mitä sitten?

Itselle merkityksellistä työtä  jaksaa usein tehdä palavalla innolla, mutta into voi karata käsistä. Kanadalaistutkijat ovat löytäneet kaksi intohimon lajia: harmonisen ja pakkomielteisen.

Ensimmäisessä lajissa ihminen osaa hallita intohimoaan ja ei hukuta töihin kaikkea aikaansa. Jälkimmäisessä kutsumus muuttuu - nimensä mukaisesti - vahvaksi sisäiseksi pakoksi, josta itsetunto ja mieliala ovat riippuvaisia.

Harmoninen intohimo on yhteydessä positiivisiin tunteisiin, flow -tilaan eli ajatusten virtauskokemukseen ja hyviin suorituksiin.

Pakkomielteinen intohimo kyllä energisoi, mutta siihen liittyy myös ahdistusta ja turhaa murehtimista. Se altistaa loppuunpalamiselle ja voi haitata työ- ja perhe-elämän yhteen sovittamista, koska työhön saattaa mennä koko valveillaoloaika.

Joillekin oma juttu, kutsumus, kirkastuu jo varhain. Joillekin kutsumus ei selviä syvällä pohdinnallakaan vaan vasta tutkimalla ja kokeilemalla erilaisia asioita ja töitä. Into voi kasvaa myös tehdessä. Työhönsä voi ihastua.

Oletko kokenut harmonista intohimoa suhteessa työhösi?

Lähteet: Helsingin Sanomat 17.1.2019, kuvat Pixabay

Elämänkumppaniin voi rakastua uudelleen

Jos suhteessa ei ole tapahtunut mitään todella pahaa - esimerkiksi pettämistä - voi hiipunut rakkaus roihahtaa vielä uudelleen liekkeihin.

On melko yleistä, etenkin pitkässä suhteessa, että suhde on laimentunut ajan myötä. Tietynlainen side voi kumminkin olla  yhä olemassa. Ihminen myös muistaa, miksi aikoinaan rakastui kumppaniinsa.

Rakkautta kuvataan viihteessä yleensä intohimoiseksi ja vahvaksi. Niinpä jotkut parit saattavat uskoa. Että he eivät ole riittävän rakastuneita.

Uudelleen rakastuminen vaatii suhteen tomuttamista, raikastamista, työstämistä. Tarvitaan luottamusta jatkuvuuteen ja pysyvyyteen. Vaikka seksi on tärkeää. Ei intohimoinen seksi yleensä riitä ratkaisuksi.

Rehellisyys itselle ja toiselle on tärkeää. On liikuttavaa keskustella yhdessä, miksi silloin kauan sitten rakastuimme toisiimme.

Yhteisen valokuvan pitäminen esillä on hyvä käytännön kikka. Sitä voi pysähtyä katselemaan. Se muistuttaa yhteisestä historiasta.

Parisuhteessa ei tarvitse pitää mitään jäykkiä "nyt keskustellaan"-kokouksia. Vaan suhteesta voi puhua arkipäiväisten tekemisten lomassa. Tärkeää on yhteinen aika. Jolloin polte voi herätä vähitellen.

Oletko kokenut uudelleen rakastumisen vanhaan kumppaniisi?

Lähteet: Helsingin Sanomat 20.9.2018, kuvat Pixabay

Parisuhteeni vaiheita

 Tapasin mieheni 27-vuotiaana. Rakastuin vähitellen puolen vuoden kuluessa. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Hän otti tavakseen käydä kahvilla luonani - mutta ei ns."päiväkahviseuraa" tyylisesti. Keskustelimme paljon. Rakastuimme. Falling in love, on kuvaava ilmaisu. Hurmaannuimme ja olimme ihmeellisen pyörteen riepoteltavina. Se oli vielä ihanaa, vapaata ja railakasta opiskeluaikaa. Se oli voimakasta intohimoa niin kehon kuin mielen tasolla pitkine, loputtomine keskusteluineen.

Hyvin voimakasta intohimoa kesti muutaman vuoden. Täysin toisessa sisällä oleminen, yhdistyminen. Parisuhdesymbioosi. Parisuhdesulautuminen. Sitten intohimo taittui läheisyyteen ja sitoutumiseen. Ei intohimo mihinään kadonnut; on sitä sopivasti vieläkin. Muutimme aikoinamme aluksi yhteen ja menimme myöhemmin hyvin pienimuotoisesti naimisiin, kun olin 30-vuotias.

 Pitkän parisuhteen edellytys on se, ettei yritä väkisin muuttaa kumppaniaan: hyväksyy sekä hyvät että huonot puolet. Toki alistamista, väkivaltaa, narsismia, sairaalloista mustasukkaisuutta ei pidä hyväksyä. Mutta kukaan ei ole täydellinen. Tärkeää on myös elämänkatsomusten samankaltaisuus. Luonteet voivat olla vaikka vastakohdat, jos elämänkatsomus yhdistää. Rehellisyys toiselle ja itselle on olennaista.

Ajan kuluessa parisuhde kaipaa kolmatta osapuolta. Vanhemmuus, yhteiset lapset sitovat ja vahvistavat parisuhdetta. Ei tietenkään aina. Kun yhteinen aika vähenee, voi pitkäänkin kestänyt parisuhde rikkoutua. Mutta yhteistä aikaa voi aina järjestää, jos siihen on vielä todellista tarvetta. Tunnen monia eronneita ja kaikilla heillä on ollut enemmän kuin tarpeeksi todellisia ja hyviä syitä eroon. Ero on syvällä sisimmässä aina epäonnistuminen, tuskallinen kokemus, pieni kuolema.

Parisuhteessa on siis alussa aina muutaman vuoden kestävä intohimon vaihe, symbioosi. Kaikki eivät kestä voimakkaan intohimon laantumista ja etsivät uuden ihmisen, jonka kanssa aloittaa taas uusi hullaannuttavan intohimoinen suhde. Tätä kuviota voi lukea viikko- ja naistenlehdistä: "Kasvoimme erillemme ja erosimme ystävinä." Mutta parisuhdesymbioosista  voi lähteä myös kulkemaan yhdessä eteen päin ja elää kumppanuuden vaihetta, joka sisältää sitoutumisen ja läheisyyden. "Täydellinen rakkaus" sisältää intohimon, läheisyyden ja sitoutumisen.

Parisuhteessani on ollut myös huonoja vaiheita mutta aina enemmän hyviä. Riidelty on reippaasti: Minä viskelen raivoissani astioita ja mies mököttää tai vastakohtaisesti huutaa niin, että nielurisat näkyvät. Kaikesta on aina selvitty.  Jos saamme elää vanhoiksi, astumme vähitellen vanhenevan rakkauden huoneisiin. Odotan sitä aikaa mielenkiinnolla. Jaksanko  yhä reippaasti heitellä astioita seinään? Jaksaako mieheni mököttää tai huutaa kurkku suorana? Miltä rakkaus silloin tuntuu elossa ja olossa?

Vielä lopuksi psykologi Robert Sternbergin ajatuksia erilaisista rakkauksista. "Ihastuminen on intohimoista rakkautta ilman sitoutumista ja läheisyyttä, eikä ole välttämättä kovin pitkäaikaista elleivät muut komponentit tule vähitellen mukaan tunteeseen...
Tyhjä rakkaus on pitämistä vailla läheisyyttä tai intohimoa, mikä ei riitä täyttämään ihmisen toivetta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tällainen tilanne voi olla suhteessa, jossa pari on erilaisten sopimusten avulla yhdessä...Hullaannuttava rakkaus on riipivää...Suhteesta puuttuu kuitenkin läheisyys. Intohimo on kuin polttoaine suhteessa ja sitoutuminen näyttää suuntaa, mutta läheisyys on moottori. Täydellinen tai ihanteellinen rakkaus on näiden kolmen komponentin yhdistelmä."

Siis sopivassa suhteessa: intohimoa, läheisyyttä ja sitoutumista.
Minun oppimiskokemukseni rakkaudesta: Minä haluan oppia tuntemaan yhden miehen melkein täydellisesti. Miehen joka ymmärtää puolesta sanasta, ilmeestä, arvaa mitä tuoda kaupasta, milloin lämmittää uunit; läheisyys on niin hyvää että voi lukea toisen ajatukset. En halua tuntea monta miestä vain puoliksi.

Lähde: Ahokas, Ferchen, Hankonen, Lautso; Pyysiäinen: Sosiaalipsykologia.