Minulla ei ollut suuren suurta kutsumusta nykyiseen työhöni, vaikka siitä tykkäänkin energisten ja mielenkiintoisten nuorten takia. Tuntuu siltä, että välillä heidän energiansa tarttuu minuun. Saan heiltä valtavan paljon.
Yliopistosta valmistumisen jälkeen tein - ehkä kutsumustyötäni - tutkijan hommia vuoden. Sitten ymmärsin, että se on myös hyvin epävarma pesti. Apurahaa seuraavaksi vuodeksi joko saa tai sitten ei. En pidä epävarmuudesta toimeentulon suhteen. Niinpä tein vuoden kestävät opettajaopinnot.
Ja valmistuin, kuten ennen sanottiin, kansankynttiläksi. Tuo kansankynttilä on jännä sana. Se tarkoittaa kai, että opettaja valaisee tiedollaan maailmaa. Mutta eikö sanontaa keksiessä huomattu sen kielteistä puolta? Kynttilä palaa joskus loppuun. Mitä sitten?
Itselle merkityksellistä työtä jaksaa usein tehdä palavalla innolla, mutta into voi karata käsistä. Kanadalaistutkijat ovat löytäneet kaksi intohimon lajia: harmonisen ja pakkomielteisen.
Ensimmäisessä lajissa ihminen osaa hallita intohimoaan ja ei hukuta töihin kaikkea aikaansa. Jälkimmäisessä kutsumus muuttuu - nimensä mukaisesti - vahvaksi sisäiseksi pakoksi, josta itsetunto ja mieliala ovat riippuvaisia.
Harmoninen intohimo on yhteydessä positiivisiin tunteisiin, flow -tilaan eli ajatusten virtauskokemukseen ja hyviin suorituksiin.
Pakkomielteinen intohimo kyllä energisoi, mutta siihen liittyy myös ahdistusta ja turhaa murehtimista. Se altistaa loppuunpalamiselle ja voi haitata työ- ja perhe-elämän yhteen sovittamista, koska työhön saattaa mennä koko valveillaoloaika.
Joillekin oma juttu, kutsumus, kirkastuu jo varhain. Joillekin kutsumus ei selviä syvällä pohdinnallakaan vaan vasta tutkimalla ja kokeilemalla erilaisia asioita ja töitä. Into voi kasvaa myös tehdessä. Työhönsä voi ihastua.
Oletko kokenut harmonista intohimoa suhteessa työhösi?
Lähteet: Helsingin Sanomat 17.1.2019, kuvat Pixabay
