Saatan itkeä ja raivostua, kun näen lehdessä jutun lapsen törkeästä hyväksikäytöstä tai eläinsuojelurikoksesta; joku on voinut jättää nautansa kuolemaan janoon ja nälkään, tai kiduttaa lemmikkiään.
Itkeä porotan myös, kun olen hyvin väsynyt, ja elämä on yhtä ryteikköä ja petollisia suonsilmiä. Tai joku on loukannut minua syvästi. Sillon seison yksin surun reunalla ja putoan hitaasti.
Itken myös joskus, kun luen liikuttavaa kirjaa, katson elokuvaa tai kuuntelen laulua.
Olen itkenyt myös fyysisestä kivusta, kun on ollut haima-sappitulehdus. Olen itkenyt myös näitä paniikkikohtauksia. Milloin ne oikein loppuvat?
Olemme itkeneet miehen kanssa yhdessä, kun rakas lemmikki on kuollut. Viimeksi kissa Ludu vanhuuteen ja koira Claudi tapaturmaan. Claudi kuoli neljä vuotta sitten, mutta vieläkään en ole päässyt yli hänen kuolemastaan. Emme edes pysty ottamaan uutta koiraa. Se olisi jotenkin väärin Claudin muistoa kohtaan.
Suurin suru on ollut aina, kun läheiseni on kuollut. Heitä on liian monta. Isä, äiti, paras ystäväni, mummot ja ukit, siskoni ja melkein kaikki enoni. Hautajaisissa ei ole tullut kyyneleille loppua.
Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Tämä johtuu osin lapsuudesta, koska pienen pojan kuuluu olla urhea eikä itkupilli ja tytöt saavat olla herkkiä ja kilttejä.
Naisen herkkyys itkeä johtuu myös sukupuolihormoneista. Ollaan sitä mieltä, että testosteroni vähentää itkuherkkyyttä.