Surutyöni 132.

 

Rakas 22-vuotias Vera-tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli terve  ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Tätä ennen hän opiskeli lääketiedettä. Vera oli niin iloinen, että lopulta löytyi oma opiskeluala! Hän oli muutenkin iloinen ihminen. Kuolemalle ei  löytynyt mitään syytä perusteellisissa kuolinsyytutkimuksissa, joissa tehtiin myös geenitestit. "Syy tuntematon." Teen edelleen surutyötä.

Tunnetila nyt:

TUSKANI OLI NIIN SUURI

Tuskani oli niin suuri,

että ovi josta itkien astuin

ulottui minua vyöhön.

Miten pieniä olivatkaan

ihmiset ympärillä!

Minä kasvoin kuin liekki, liekki

joka leimahtaa hiuksista.

Kun he otsani halkaisivat

härät syöksyivät surusta villit

ja lävistivät ruumiit.

Niin suuri oli tuskani, että

tuonpuoleisuuteen katsoin

ylitse illan.

-Manuel Altolaguirre-

Suomentanut Eeva-Liisa Manner

Viikko on taas mennyt nopeasti. Olen saanut paniikkikohtaukset pois lääkkeellä. Olen niin, niin onnellinen, että ne ovat poissa. En osaa edes sanoin kuvailla. Elämä on paljon helpompaa, eikä paniikkikohtauksia muutenkaan tule niin paljon kuin aikaisemmin. Minun paniikkikohtaukset olivat vaikeaoireiset. Niin oli kirjoitettu Kantaan. Mutta miksi silti en saanut lääkettä kuin vasta neljän vuoden jälkeen? 

Joskus pitkän ja pahan paniikkikohtauksen jälkeen en kyennyt puhumaan. Asia, mitä piti sanoa, oli kyllä mielessä, mutta en saanut tuotettua sitä puheeksi. Mongersin jotakin, mistä ei saanut selvää. Välillä meni myös lyhytkestoinen muisti. Paniikkikohtaukset olivat täynnä kauhua. Sydän hakkasi, pulssi kiihtyi, vapisin, näkö himmeni,  vatsa meni sekaisin ja ripuloin, hyperventiloin. Näin vinhasti ja ahdistavasti liikkuvia geometrisia kuvioita. En nähnyt mitään muuta. Luulin kuolevani. 

Paniikkikohtauksen esioireena on pään puutuminen toiselta puolelta ja päänsärky. Nyt otan tuossa vaiheessa lääkkeen, eikä paniikkikohtaus ehdi tulla. Olen niin kiitollinen, kiitollinen tästä!

Minä olen jumpittanut ja vetkuttanut jääräpäisesti lähinäkösilmälasien ostamista. Olen ajatellut, että kyllähän minä näen riittävän hyvin lähelle, kun otan miinuslasit pois. No, viime viikolla tajusin, että minulla menee lukemisessa tavallista kauemmin aikaa. Kirjaa ei lueta tuosta vain. Luovutin. Mentiin paikalliselle Silmäasemalle, mutta siellä oli näöntarkastukseen kuukauden mittainen jono, ja silmälasivalikoima oli kallis.

Siis Specsaversiin lähimpään isoon kaupunkiin Mikkeliin. Siellä tilattu näöntarkastus. Ja 29 euroa kaksista silmälaseista. Valitsin halvimmat, koska kehykset noin parin minuutin jälkeen löytyivät helposti. Suhtaudun edelleen vähän epäluuloisesti siihen, miten voidaan myydä näin halpoja silmälaseja. Valmistetaanko ne halpatyövoiman maissa? Minä en onneksi osta uusia silmälaseja kuin reilun 10 vuoden välein. Ja paikalliselta Silmäasemalta, vaikka kehykset olisivat kalliit.

Oli päivä, etten ollut kiinnostunut ulkonäöstäni. Tyttäreni Vera oli niin paljon ajatuksissani. Vera rakas. Hällä väliä. Kunhan näen kunnolla lukea. Siis on tulossa nyt kahdet lukulasit, joiden ulkonäöstä ei ole muistikuvaa, paitsi että ne olivat viininpunaiset ja hennon vaaleanpunaiset. En sovitellut niitä peilin edessä vaan valitsin ne värin perusteella ja suurin piirtein tiedän, millaiset kehykset minulle sopivat. Punainen on lempivärini.  Ihmettelin, että minulle hymyiltiin kaupassa niin paljon.

No, mutta tällä oli kuitenkin vähän väliä: kun tultiin Mikkelistä, ja aloin puhdistaa pois meikkiä, huomasin, että minulla oli iso nokiläntti nenänpielestä leukaan. Siis todella näyttävä. Olin saanut sen siitä, kun latasin uunit valmiiksi ennen lähtöä pienen meikkauksen jälkeen. Tarkoitan uunien latauksella sitä, että laitan halot ja paperit valmiiksi tulipesiin, eikä tarvitse kuin sytyttää ne, kun tulemme aika myöhään kotiin. En meikkaa paljon. Vain kulmakarvat, meikkivoide ja huulipuna.

Miksi mies ei sanonut mitään? Kysyin häneltä ja hän vastasi, ettei tullut ajatelleeksi asiaa. Mistä minä uudet meikkivillitykset tiedän, vaikka olisin huomannutkin? Mies on tavallaan hippi ( joku hänet tunteva sanoi minulle niin...miehesi on hippi) ja minä jonkinlainen hippi myös siinä mielessä, että sisäinen elämä on yleensä tärkeämpää kuin ulkoinen elämä. 

Huvittavaa on, mitä optikko Specsaversilla ajatteli. Tai kenkäkaupan myyjä, jossa kävimme etsimässä minulle isolestisiä mutta korkeakorkoisia kenkiä. Isolestisiä siksi, että minulla on vaivaisenluut. Syynä kapeat korkokengät, joita käytin miltei koko aikuisikäni. Sopivia kenkiä en löytänyt. Myyjä oli jotenkin naurahteleva - ja syystäkin -, kun ehkä katsoi kasvojani.

Olin auttamassa yhtenä iltapäivänä miestä hänen vanhemmille ihmisille tarkoitetulla Hyvänmielen musiikkitunnillaan. Kannoin miehen soittovehkeitä,  keitin kahvia, katoin ja keräsin ja pesin astiat. Pidän aivan suunnattomasti ikääntyneistä ihmisistä, olen pitänyt jo lapsuudestani asti. Äiti kertoi aikanaan, että jo alle kouluikäisenä kävin erään Koskenharjun Marin luona muutaman kerran viikossa. Hän oli sitkeä ehkä kahdeksankymppinen nainen, jonka kanssa joimme kahvia ja söimme murokeksejä.

Musiikkitunnilla erään samassa pöydässä istuneen tuntemattoman naisen kanssa vaihdoimme luontevasti kuulumisia ja puhuimme sairauksistamme - on muuten varma puheenaihe. Lisäksi nautin siitä. Tunne oli todennäköisesti molemminpuoleinen. Toivon niin.

Olen sitkeästi siis lukenut ilman lukulaseja. Tällä viikolla luin Ian McEwanin Rannalla-kirjan ja Margaret Atwoodin kirjan Nimeltään Grace. Molempia yhdistää tiivis lause- ei runollinen, rönsyilevä - ja tarinallisuus. Yleensä pidän romaaneissa virkkeistä, jotka sisältävät runouden vaikutustapoja. Välillä on todella piristävää lukea tiukkaa tekstiä. Lisäksi olen lukenut joka aamu yhden Eeva-Liisa Mannerin runon. Näin tein aina nuoruudessani, ja nyt haluan taas liittää runon aamutoimiini.