Surutyöni 114.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli puolitoista vuotta sitten nukkuessaan. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Ja niin onnellinen siitä, että oli löytänyt mieleisensä opiskelualan. Vera oli onnellinen, miksi hänen piti kuolla? Veran kuolinsyy ei selvinnyt kuolinsyytutkimuksessa, syy "tuntematon". Eipä tuo lääketiedekkään pysty kaikkea selittämään.

Minulla on mennyt todella huonosti viime aikoina. Kuulen yläkerran portaiden narahtelevan, ja ajattelen, että Vera tulee alakertaan. Sitten muistan - se on kuin läimäys kasvoille -, että Vera on kuollut, kokonaan poissa. Minulla on niin kauhea ikävä Veraa!

Paniikkikohtaukset on taas yleistyneet. Ahdistus kasvaa sietämättömäksi ja siirtyy myös kehoon: sydän hakkaa, pulssi nousee, vapisuttaa, vatsa menee löysäksi, näen geometrisia kuvioita, jotka liikkuvat huimaavaa vauhtia, näen jotakin niin iljettävää, ettei sitä voi sanoin selittää.

Itsehoitomenetelmät eivät yleensä pysäytä paniikkia. Teen hengitysharjoituksia tai menen kylmään suihkuun. Mindfulnessia tai meditaatiota ei voi tehdä, koska ei pysty keskittymään. Vapaana liikehtivään ahdistukseen ne joskus auttavat.

Hengitysharjoituksissa esimerkiksi pidätän hengitystä 30 sekuntia useaan kertaan tai lasken sisäänhengityksellä kolmeen ja uloshengityksellä kuuteen. Mindfulnessissa annan tulla mieleeni ahdistuksen, näen se usein piikkilankana ja tarkastelen sitä ja päästän sen sitten menemään.

Tarvitsisin rauhoittavat lääkkeet, mutta en saa, koska nykyisin ollaan hyvin bentodiatsepiinivastaisia. Sain muutama viikko sitten lääkkeeksi vanhan polven psykoosilääkkeen pienellä annostuksella, samoin mielialaa tasaavan lääkkeen pienellä annostuksella. Ne eivät ole tuoneet apua. Ehkä ne osaltaan vaikuttaa paniikkikohtauksen jälkeen tulevaan väsymykseen, sitä lisäten.

Meidän kaivo on taas tyhjä kuten usein loppukesällä. Haetaan vettä järvestä ja miehen työpaikalta puhdasta vettä. Pesen käsin astiat, mikä on oikeastaan hyvä, se rauhoittaa ja tuo lapsuuden mieleen.

Poimin toissa päivänä tyrnit. Sato oli runsas. Suuri ilonaiheeni on luumupuut. Ne eivät ole kertaakaan tuottaneet hedelmää 14 vuodessa. Nyt yhtäkkiä luumuja on paljon, vielä vähän raakoja. Varmaankin viikon päästä ne kypsyvät. Minulla ei ole ollut koskaan aiemmin luumupuita. Lapsuudessa pohjoisessa ne ei edes kasvaneet. Luumuja on niin paljon, että lahjoitan niitä naapureille ja ystäville. Osasta keitän ehkä hilloa. Teen luumupiirakkaa. Tästä olen miltei onnellinen, ja epätoivo ja suru väistyy hetkeksi.

Sieniä on tänä vuonna kesän kuivuuden takia vähän. Kantarelleja löysin yhteen kastikkeeseen. Lempisientäni herkkutattia en ole löytänyt yhtään. Mustikat ovat täällä pieniä, en ole viitsinyt poimia niitä. Sen sijaan mies on poiminut niitä aika paljonkin pakkaseen. Minun lempeä, lehmänhermoinen mies. Suru on lähentänyt meitä. Melkein päivittäin puhumme Verasta. Minä miehen kainalossa turvassa. Verenpaine laskee ja pulssi tasaantuu.

Siiri-kissi on ollut kohta kolme kuukautta kateissa. Jotenkin toivo on mennyt. Eräs lukija kommentoi Siirin katoamisesta sillä, että kissat voi tulla kotiin pitkänkin poissa olon jälkeen. Se lohdutti. Emme voi muuta kuin odottaa.