REILU VIISIKYMPPISEN AKAN PERJANTAI ILTA

Ehkä arvaattekin, ettei mene niin sanotusti lujaa.

Ei mitään sovittua. Rauhallista.

Saan olla kotona. Kotikissa.

Mies on parin päivän työkeikalla.

Rauha rakkausrintamallakin. (Miksi sanoin rintamalla? Ikään kuin meillä olisi sota käynnissä?Ei ole.Ei kai. Tällä hetkellä.)

Tytär piirtää tapansa mukaisesti. Hän pyytää apuja värien valintaan.Taas tapansa mukaisesti. "Kun sä oot niin paljon maalannut." Olenko? Kai sitten.

Sanon puolihuolimattomasti:"Sulla on siinä niin paljon pastellisävyjä, paa kontrastiksi jotakin kylmempää." "Niin ku tumman sinistä", sanoo hän. Minä:"Vaikka sitä, mutta kato sävy kunnolla." Ei mene kovin kauan, kun hän tulee taas ja pyyttää nyt apuja siihen, miten vesi näyttäisi vedeltä.

Tyttärellä on hieno kuva tekeillä.

Olen - niin kuin äidit yleensä - tyttärestäni ylpeä. Hän kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi. Mutta ei päässyt lääketieteelliseen. 

Vain sinne. Minnekkään muualle ei halunnut hakea. Eikä hae.

Itsepäinen. Kuten äitinsä. Nyt aikoo laskea koko talven. Pitää kuulemma kypsyä matematiikassa. Lisää.

Nuoruuden ehdottomuus. Tuttua.

Yhden ehdon olen asettanut. Hänen on haettava ensi keväänä myös Tarttoon Viroon. Sinne pääsee, jos on valmis maksamaan isot lukukausimaksut. Tytär suostui ehtoon. Ehkä hänestä joskus lääkäri tulee. Vaikka olen esittänyt paljon lääketiedettä lähellä olevia vaihtoehtoja: Neuropsykologia, biologia...Ei kelpaa. Äitinä olen vähän huolissani. Kuulemma turhaan.

50+ akka päättää raikkaan sateisen metsälenkin jälkeen kirjoittaa yhden runon, joka on tykytellyt päässä koko päivän.

En siivoa. En taaskaan viikkosiivousta. Voisi joku muu välillä. Ei tämä pieni sotku minua haittaa. Eikä näköjään muitakaan perheenjäseniä.

Runon jälkeen päätän kuunnella Ismo Alankoa, josta olen sitkeästi tykännyt jo yli 30 vuotta. Hän on lahjakas. Alati uudistuva. Aika tylsä perjantai ilta? Mutta työn yltiösosiaalisuuden vuoksi nautin välillä yksinolosta perheen kanssa.

               Jo  vähän  syksyiset horsmat.

Säädän tietsikan soittamaan Ismo Alankoa, jotkut kootut tai muuta sellaista. Kuuntelen kuulokkeilla. Ensimmäisenä tulee: vittu kun vituttaa. Minua naurattaa. Suorastaan aivan hirnuttaa. "Mua itketti kun olin vauva. Lapsena keljutti. Sitten musta tuli nuori ja alkoi vituttaa..." Hyvät sanat. Suomalainen mies:"Älä tyrkytä mulle terapiaa, kierrän kriisiryhmänne kaukaa. Vittu kun vituttaa aamusta iltaan..." Juuri näin. Näinhän se on. Ainakin välillä.

Sitten Taiteilijaelämää. "Minä, Melleri ja Morrison." On työlästä  ja raskasta olla taiteilija, kun pitää pakkotilanteessa (pakko saada kamaa, siis esimerkiksi amfetamiinia) rikkoa lasten säästöpossut. "Muuten kylddyyri kyykkii pusikossa paskalla." Refloissa. "Rakkaus on ruma sana. Kaipaus soi kauniimpana." Ehkä näin onkin. Mietiskelen "syvällisesti". Itse asiassa minulle ihan sama miten se sanotaan. Kyllä sen aistii ilman sanojakin - rakkauden.

   Kesäkukatkin näyttää vähän syksyisiltä, vaikka on vasta elokuu.

Ja lisää Alankoa. Kunnes alkaa väsyttää. Heräsin aamulla neljältä. Ja ihmettelin elämää ja unirytmiäni sängyssä. Kunnes kyllästyin makoilemaan ja pyöriskelemään. Kirjoitin. Silitin vaatteita. Mitä hommaa yleensä inhoan. Mutta unenpöpperössä sekin menetteli. Sitten töihin kailottamaan kuudeksi tunniksi putkeen. ATK-mentorini Tapani Krakaun opetusta sen jälkeen pari tuntia. Enkä osaa vieläkään juuri mitään. Kotitehtävänä on opetella linkin laittamista. Kirjoitin muistiinpanojakin. Mutta kotona huomasin, että en saa niistä selvää. En ymmärrä, etten ymmärrä.

Sitten sängyssä ilman miestä. Seurana Karl Ove Knausgårdin "Taisteluni. Viides kirja." Miten mies voi olla niin herkkä, tarkasti havainnoiva?

Koko kesän luin häntä. Hitaasti. Nautiskellen kauniista kielestä, tarkkuudesta, herkkyydestä. Viisi kirjaa. Kun tämä loppuu, tulee ikävä. Milloin hän julkaisee lisää?

Molemmat kissat nukkuvat jaloissani. Niin pehmeinä ja raukeina.

   Naapurin hiehot. Ihanan uteliaita ja lempeitä otuksia.

Minua pelottaa tämä elokuu. Melkein kaikki läheiseni ovat kuolleet elokuussa. Elon korjuu. Julma.

Päätän olla ajattelematta elokuuta kohtalokkaana kuukautena. Se vain nyt on.

Ajattelen, kunpa sade loppuisi ennen aamua. Pääsisin metsään. Sieneen.

Päässä soi vielä Alanko. Jotakin:"Pöpi, pöpi, pöpi. Eletään vielä kun ehditään...Hei, mua kuunnellaan..." Hieno kuvaus aidosta hulluudesta.

Iltarukous. Sitten unen odottelu. Taas. 

Uni ei tule. Juon lasillisen viiniä. Se tekee tehtävänsä. Ajatus hidastuu. Jossakin vaiheessa nukahdan.

Launataina aamusta ei sada. Sieneen. Löysin paljon herkkutatteja. Lempisieniäni. Menen samaan metsään sunnuntainakin, jos koko päivää ei sada. Sinne jäi niin paljon noukittavaa, että pitää ottaa kaksi ämpäriä mukaan. Vielä viime syksynä minulla oli suuri ja hyvä sienestyskori. Se vain hävisi jonnekin sekalaisen talon sopukoihin. Ei löydy. Ei sitten millään. Lymyää varmaan todella kummallisessa paikassa.

Lähteet: kuvat omat