Pikavisiitillä Kuopiossa

Olin Kuopiossa yliopistollisessa saraalassa tutkimuksissa. Kun pääsin sieltä minulla oli vajaa kaksi tuntia aikaa tutustua Kuopioon ennen kuin juna lähtisi. Pieni sade kohahti. Kuopiolaisista voi sanoa, että he ovat aivan ennakkoajatusten mukaisesti mukavan leppoisia ja murre ainutlaatuista. Kipitin kauheaa vauhtia korkkareissa keskustaan. Ajattelin, että Kuopion torilla olisi vipinää. Mutta tori oli melkein tyhjä. Ehkä kolean sään takia.

Siksipä sitten kampesin itseni torin laidalla olevaan Sokokseen. Siellä sorruin taas ostamaan ihonhoitokosmetiikkaa. Vaikka olen siirtymässä luonnonmukaiseen kosmetiikkaan. En edes ilkeä sanoa, paljonko nuo tropit maksoivat. Paljon. Koska en ole äveriäs ihminen. Mutta ne aivan kuin kutsuivat naista. Ja oli siksi sisäinen pakko ostaa ne.

Protect+Hydrate purnukka oli kaupanpäällinen. Olen monessa paikaa asuttuani huomannut, että Itä-Suomessa on runsaimmat kaupanpäälliset.

  

Rakastan kaikkien kaupunkien kauppahalleja. Ensiksikin ne on yleensä vanhoja rakennuksia. Toiseksi niissä on hyvä tunnelma. Onneksi suuntavaistottomana löysin hallin. Se oli itse asiassa torin vieressä. Täysi höperökin olisi sen löytänyt.

Kauniit koristeet kauppahallin seinässä.

Vanha, kaunis akvarelli kauppahallista.

Aivan ensimmäiseksi menin kirjakauppa Rosebudiin. Kirjakaupoissa on aivan oma tuoksunsa. Hipelöin kirjoja, mutta en löytänyt mieleistä. Eikä aikaakaan ollut paljon syvemmälle pohdiskelulle.

Kauppahallin tunnelmaa. 

Kunnon rukiista Itä-Suomen ruisleipää ja tietysti - kukkojen kaupungissa kun ollaan - kalakukkoa.

Hunajia oli niin paljon erilaisia, että oli vaikeus valita yhtä.

              

Nämä ovat kaulakoruja.

Sitten  askelehdin Minna Suurosen vaatekauppaan. Ja olin aivan täpinöissäni. Kaikki vaatteet olivat villaa tai pellavaa. Siis täysin ekologisia. Lisäksi ne olivat minun makuuni niiiiiin kauniita. Ostin rekissä ensimmäisenä roikkuvan pellavaisen tunikan. Olen jostakin syystä  ihastunut nyt vihreään väriin. Olisiko se tämä kesä? 

Ehdin piipahtaa vielä kahvilla.

Sitten jo juna kutsui. En tietty osannut käyttää lippuautomaattia. Mutta sitten siihen tuli savolaisen joviaali mies, joka opasti minua. Kiitokset hänelle. Junamatkalla mielessäni vakuuttelin itselleni, että kaikki ostokseni olivat välttämättömiä ja tarpeellisia. Ehdottomasti.

Nyt tätä kirjoittaessani tajuan, että koko Kuopion pikavisiitti sisälsi vain kauppoja kauppojen perään. Järkevä ihminen olisi etsinyt oikeita nähtävyyksiä. Olisin voinut vaikka käydä Puijon-tornissa syömässä. Miksi en? Tietty perustelen tätä itselleni sillä, että haluan aina syödä hitaasti. Aika ei olisi yksinkertaisesti riittänyt. Juupa juu. Mutta ihmeesti se riitti kaupasta toiseen juoksemiseen.

Päivän asu ja kuulumiset

Oli viime viikonloppuna tarkoitus tehdä edes jotakin kevätsiivousta. Eli pestä ikkunat. Sunnuntaina pitkän jahkailun jälkeen. Päätin toimia. Mutta ikkunanpesuaine ja Wileda liinat - tai mitkä ne nyt ovatkaan - oli lopussa. Liian pitkä matka kylälle ostamaan vain niitä. Ajattelin, että voinhan maanantaina työreissaamisen ohessa ostaa ne.

Olisihan ne ikkunat voinut pestä yleispuhditusaineella, ruokasoodavedellä, etikkavedellä ja lastalla. Toki tiesin tämän. Mutta uskottelin itselleni muuta. Oikeastaan olin tyytyväinen, että aine ja liinat oli lopussa. Sain jatkaa vetkuttelua. 

Se oli ihan mukavaa.

Tunika on vanha ja merkiltään Anna Field. Mies kuvasi. Kenotan ja murjotan  pönttöuunin edessä. Kuvat edustavat taas Epäselvää koulukuntaamme.

Olen mennyt Instagrammiin. Vai pitäisikö sanoa hienosti. Että minulla on instatili. Kuvia lähettelen. Ilman kunnon käsitystä, miten insta toimii. Kokemus ehkä opettaa. 

Oikeastaan on piristävää tehdä välillä jotakin puolihuitaisten.

Yhtenä aamuna menin töihin aika vartalonmyöteisessä mekossa.  Ajattelin jopa laihtuneeni, kun mekko tuntui niin väljältä.

Töissä ihmettelin, mikä oppilaita naurattaa. Sitten ystävällinen oppilas sanoi, että sun vetoketju on takaa auki ja hän tuli vetäisemään sen kiinni. Mukavat oppilaani. En ollut muistanut pyytää miestä sulkemaan selkäpuolella olevaa pitkää vetoketjua. Niin kuin hän yleensä tekee. Omat kädet ei yllä.

Huhtikuun ahdistusta - joka on kai minun kevätväsymystä - on ollut tänä keväänä onneksi aika vähänlaisesti. Mutta silti olen käynyt lenkillä niin, että olen katsonut vain tietä. En ruman ruskeanharmaata - kuin kuollutta - maisemaa.

Minulla on ollut huhtikuun ahdistus koko nuoruus- ja aikuisikäni. Ehkä siihen vaikuttaa yhtäkkiä yltäkylläinen valo. Joka paljastaa kaiken lian, roskat, turran ja marron maan. Myös kotona kaikki lika näkyy selvemmin. Ja pitäisi siivota. 

Pitäisi. Niinpä.

T.S. Eliotin runo tuo hieman lohtua. Ja se toimii ikään kuin vertaistukena:

Huhtikuu on kuukausista julmin, 

se työntää sireenejä kuolleesta maasta,

sekoittaen muiston ja pyyteen, 

kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, 

kietoen maan lumeen ja unohdukseen,

kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.

Mitkä on sinun pahimmat pukeutumismokasi?

Hyvää viikonloppua kaikille!

Päivän vaatteet ja kuulumiset

Niin sanottu "valokuvaajani" tytär lähti Helsinkiin kahdeksi kuukaudeksi pääsykoe valmennuskurssille. Joten kuvaajana toimi mieheni, joka ei oikein jaksaisi sitä. Ei todellakaan jaksaisi. Ei anna kipakoita ohjeita kuten tytär. Mies on lähinnä kyllästyneen näköinen. Ja se tarttuu minuunkin. Vaikka kuinka yritän. Luontevasti.

Kuvat ovat taas meidän epäselvää "tyylisuuntaustamme". Ja minä jurotan. Niin kuin monesti valokuvissa.

Pesä on nyt siis tyhjä kaksi kuukautta. Tämä on harjoittelua siihen, kun pesä on lopullisesti tyhjä. Apua! Tulee niin ikävä ja alkaa tavallaan uusi elämänvaihe. Toisaalta areena on vapaa miehen ja minun torailuun ja rakastamiseen.

Tunika on vanha Marimekon. Tekonahka housuni - joita olen jostakin syystä alkanut pitää ylläni miltei jatkuvasti - tuovat rouheutta hempeään vaaleanpunaiseen.

Tapasin tietokoneohjaajani ja opettelimme sähköpostin käyttöä. Ihan tosi. Osaan kyllä työni takia jotenkin käyttää sitä. Mutta en osaa laittaa siihen liitteitä. Tai mitä ne nyt ovat. Näin alkeellisella tasolla olen. Digi-idiootti.

Ja voi itku miten paljon opeteltavaa minulla vielä on. Epäonnistumisten rajattomat mahdollisuudet. Olen sitä sukupolvea, jolle ei koulussa opetettu ATK:ta. Mutta oppimiskokemusta. Tavoitteellista toimintaa. On kyllä. Mutta nautin ja tykkään blogin pitämisessä eniten kirjoittamisesta. Olisin vapaa kuin taivaan lintu, jos joku tekisi digihommat puolestani. Mutta eihän se ole mahdollista. Ja tulevaisuudessa kaikki on ehkä varmaan diginä. 

Niinpä.

Joten sitä pitäisi osata.

Viimeinen viikko sairaslomaa on kohta ohi. Tunnen itseni vieläkin vähän heikoksi. Mutta ihanaa palata tavalliseen arkeen ja elämään. Eikä kyhnöttää huokaillen kotona. 

Olen melkeinpä lukenut kirjan päivässä. Muun muassa Mario Vergas Llosaa, Anita Brookneria, Alice McDermonttia. Olen aika vaativa nirppanokka kirjojen suhteen. Haluan lukea laatukirjallisuutta. Usein Otavan Keltaisen kirjaston kirjoja. Niissä on sisältöä, joka panee ajattelemaan. Sekä loistava kirjoittamisen taito. Ne aivan kuin säihkyvät ja kipunoivat  mielessäni.

            Kille-poika röhnöttää sylissä.

Jees. Pääsen taas kuntosalille ja voin tehdä kunnon lenkkejä. Ruokahaluni varmasti parantuu. Uusi, tavallinen elämäni! Jossa olen usein omissa ajatuksissani. Vaikka kuinka yrittäisin olla näpsäkkä emäntä. Olen toivottoman epäkäytännöllinen ihminen.

Ihanaa pääsiäistä kaikille!

Perjantain vaatteeni ja kummastelua

Tästä on näköjään tullut minulle tapa esitellä päivän vaatteeni perjantaisin. Kuten vaatetuksen värikkyydestä huomaa, olin aika hilpakalla tuulella. Oli melkein hauskaa - ikuisella valokuvauskammoisella murjottajalla -, koska tytär kuvasi.

Sain tyttäreltä huvittavia ohjeita: "Hei, sä oot ihan jäässä", "Nyt

ilmettä vähän." "Vaihda asentoa." "Pane jalka seinää vasten, ei niin. Tietysti katot kännykkää etkä seinää, senkin torvi." Ja niin edelleen. Neuvoja en tietenkään osannut aivan toteuttaa.

Kuvat ovat taas vaihteeksi samantyyppisiä. Ja taas pönötän pönttöuunin edessä. Se on ainut rauhallisempi tausta meidän huushollissa, johon minä olen kerännyt aikamoisesti kirppariesineitä. Se on minun - vajaa - käsitys sisustamisesta. Meillä ainoastaan tyttären huone on avara ja tyylikäs. Vähän sisustuslehtimäinen.

Näissä ensimmäisen satsin kuvissa päälläni on Desigual tunika/mekko. Tiukat farkut. Mustangin punaiset kengät. Toisessa satsissa tunika muuttuu mekoksi, kun panen mustat sukkahousut ja mustat kengät jalkaani.

Tykkään itse noista kengistä, jotka ostin viime vuonna. Väriä elämään! Tämä viikko on ollut vähän omituinen. Päivät ovat menneet välillä sekaisin tuosta joulun ja uuden vuoden juhlinnasta. Joulu päättyy meillä Tapanin päivän jälkeiseen päivään. Oikeastaanhan se loppuu Loppiaiseen. Etenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla se loppuu vasta Nuutin päivänä. Asuttiin niillä seuduin aikanaan neljä vuotta. Siellä oli todella erikoinen ruotsin murre,josta en joskus ymmärtänyt tuon taivaallistakaan.Seuraavaksi tunika siis muuttuu mekoksi.

Olen lenkkeillyt ja kuntosaleillut entiseen malliin. Kaksi kolme kiloa on tullut lisää painoa. Ehkäpä kesän aurinko sitten sulattaa ne.Eikä ole ylipäätään kovin oleellista minulle, paljonko painan. Olen kehopositiivinen. Hyväksyn ulkomuotoni, vaikka se on kaukana ihanteista. Siis yleisestä median luomasta naisihanteesta. Joissakin näissä kuvissa maha pömpöttää suloisesti. Vielä lähikuvia tunikan/mekon kuosista. Ja vähän korvishullun korvikset.

Mukavaa perjantaita kaikille! Huomenna pidän somettoman päivän.

Pidätkö sinä somettomia päiviä?

Lähteet: kuvat omat