Myrkyllinen positiivisuus

 

Minä taidan olla pessimisti. Mutta kuten sanotaan pessimisti ei pety. Toisaalta ei voida karkeasti jakaa ihmisiä positiivisiin ja pessimistisiin. On minullakin paljon positiivisia ajatuksia. Ja uskallan ottaa riskejä, vaikka saatan ajatella, ettei tämä nyt onnistu, mutta usein se onnistuukin. Tiedän ja tunnen tämän ajatusleikkini: en onnistu/onnistun. Siis tiedän pohjimmiltani, että onnistun, vaikka luulottelen itselleni, etten onnistu. Tätä on vähän vaikea selittää.

Esimerkiksi kun tein graduani, lopputyötä, yliopistolla, ajattelin, ettei tästä hyvä tullut, kun tein tämän - tapani mukaan - liian nopeasti. Aineiston keruun jälkeen kirjoittamisvaiheeseen meni kaksi kuukautta. Ja kuitenkin sain gradusta kiitettävän arvosanan, minkä toisaalta tiesin jo etukäteen, koska gradu oli uutta luova ja analyyttinen.

Positiivisuus auttaa kohtaamaan haasteita ja ottamaan riskejä. Liiallinen positiivisuus voi johtaa negatiivisten tunteiden kieltämiseen eli toksiseen positiivisuuteen.

Yltiöpositiivinen ihminen ei osaa pysähtyä ongelmien ääreen vaan kieltää ne. Hän on hyvä keksimään, miten asioista pääsee yli - ei miten niihin voisi paneutua ja ehkä oppia jotakin.

Kyllähän elämän vaikeissa paikoissa tsemppihenki on paikallaan. Optimisti voi selvitä elämän vaikeista tilanteista paremmin kuin pessimisti, koska optimisti uskoo, että asiat lopulta järjestyvät.

Joskus jopa yltiöpositiivisuus kannattaa, ilman sitä emme välttämättä uskaltaisi kohdata haasteita ja ottaa riskejä. Ongelmia saattaa syntyä kuitenkin siinä vaiheessa, kun ihminen ei huomaa elämäänsä ilmautuvia negatiivisia tunteita ja asioita vaan kääntää ne väkisin positiivisiksi.

Jos käytämme puolustusmekanismeja liikaa ja kiellämme realiteetit, emme käy läpi tärkeää kehitystehtävää itsemme kanssa vaan ohitamme kaiken työn, joka henkisellä puolella pitäisi tehdä. Tunteet kertovat meille itsestämme kokonaisuutena. Tutkimusten mukaan ihmisen päivän aikana kokemista tunteista 20-50 prosenttia on kielteisiä. Jos ne ohitetaan, menetetään paljon informaatiota itsestä.

Syitä toksiselle positiivisuudelle on monia. Osalle se kumpuaa lapsuudesta: jos pettymykset on opetettu lakaisemaan maton alle, kuinka niitä osaisi kohdata aikuisenakaan?

Myös sosiaalinen media saattaa vaikuttaa. Kun Instagram-virtaa hallitsee yltiöpositiivisuus, vastaavan elämänasenteen voi omaksua huomaamatta itselleenkin.

Toksisesti positiivisen ihmisen käytös heijastuu elämän jokaiselle osa-alueelle, myös ihmissuhteisiin. Toksisesti positiivinen ihminen saattaa sanoa avioeroa läpi käyvälle ystävälle, että kyllä kaikki taas parin kuukauden jälkeen on hyvin. Vaikeuksien kanssa kamppailevasta ystävästä saattaa tällöin tuntua, että ystävä ei ota häntä tosissaan. Ystävälle pitää antaa lupa myös negatiivisiin tunteisiin. Vaikeassa tilanteessa voi vaikka sanoa, että olen tässä ja kuuntelen.

Työelämässä toksinen positiivisuus voi pahimmillaan edesauttaa työuupumuksen syntymistä. Jos ihminen ei osaa arvioida voimavarojaan realistisesti, käy helposti niin, että hän yliarvioi ne ja tekee enemmän, mihin voimavarat riittävät.

Ystävät saattavat ottaa etäisyyttä yltiöpositiiviseen ihmiseen, sillä he kokevat, että hän ei ole keskusteluissa aidosti läsnä. Usein myös parisuhteet toistavat samanlaista kaavaa, sillä tyypillistä on, että suhteen ongelmia ei huomaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Lähteet: Helsingin Sanomat 29.10.2020, kuvat omat

Päivän asu ja kuulumiset

Oli viime viikonloppuna tarkoitus tehdä edes jotakin kevätsiivousta. Eli pestä ikkunat. Sunnuntaina pitkän jahkailun jälkeen. Päätin toimia. Mutta ikkunanpesuaine ja Wileda liinat - tai mitkä ne nyt ovatkaan - oli lopussa. Liian pitkä matka kylälle ostamaan vain niitä. Ajattelin, että voinhan maanantaina työreissaamisen ohessa ostaa ne.

Olisihan ne ikkunat voinut pestä yleispuhditusaineella, ruokasoodavedellä, etikkavedellä ja lastalla. Toki tiesin tämän. Mutta uskottelin itselleni muuta. Oikeastaan olin tyytyväinen, että aine ja liinat oli lopussa. Sain jatkaa vetkuttelua. 

Se oli ihan mukavaa.

Tunika on vanha ja merkiltään Anna Field. Mies kuvasi. Kenotan ja murjotan  pönttöuunin edessä. Kuvat edustavat taas Epäselvää koulukuntaamme.

Olen mennyt Instagrammiin. Vai pitäisikö sanoa hienosti. Että minulla on instatili. Kuvia lähettelen. Ilman kunnon käsitystä, miten insta toimii. Kokemus ehkä opettaa. 

Oikeastaan on piristävää tehdä välillä jotakin puolihuitaisten.

Yhtenä aamuna menin töihin aika vartalonmyöteisessä mekossa.  Ajattelin jopa laihtuneeni, kun mekko tuntui niin väljältä.

Töissä ihmettelin, mikä oppilaita naurattaa. Sitten ystävällinen oppilas sanoi, että sun vetoketju on takaa auki ja hän tuli vetäisemään sen kiinni. Mukavat oppilaani. En ollut muistanut pyytää miestä sulkemaan selkäpuolella olevaa pitkää vetoketjua. Niin kuin hän yleensä tekee. Omat kädet ei yllä.

Huhtikuun ahdistusta - joka on kai minun kevätväsymystä - on ollut tänä keväänä onneksi aika vähänlaisesti. Mutta silti olen käynyt lenkillä niin, että olen katsonut vain tietä. En ruman ruskeanharmaata - kuin kuollutta - maisemaa.

Minulla on ollut huhtikuun ahdistus koko nuoruus- ja aikuisikäni. Ehkä siihen vaikuttaa yhtäkkiä yltäkylläinen valo. Joka paljastaa kaiken lian, roskat, turran ja marron maan. Myös kotona kaikki lika näkyy selvemmin. Ja pitäisi siivota. 

Pitäisi. Niinpä.

T.S. Eliotin runo tuo hieman lohtua. Ja se toimii ikään kuin vertaistukena:

Huhtikuu on kuukausista julmin, 

se työntää sireenejä kuolleesta maasta,

sekoittaen muiston ja pyyteen, 

kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, 

kietoen maan lumeen ja unohdukseen,

kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.

Mitkä on sinun pahimmat pukeutumismokasi?

Hyvää viikonloppua kaikille!