Tossun allako?

 

Meidän parisuhteessa ei ole kumpikaan tossun alla. Esimerkiksi päätöksentekotilanteessa se saa päättää, joka on "erikoistunut" tähän asiaan. Välillä mies, välillä minä. Ainoa kismittävä asia minun kohdaltani on se, ettei mies halua keittiöremonttia. Minä haluaisin, koska keittiömme on ollut samanlainen 1980-luvulta asti. Mutta ajan kanssa tämä varmaankin ratkeaa, eikä minun tarvitse painostaa miestä. 

Kuitenkin parisuhteessa on varsin yleistä se, että toinen on hallitsevampi ja toinen mukautuva persoonallisuus, mutta voi kuitenkin olla mahdollista päättää asioista yhdessä - ja tällaisesta tilanteesta voi oppia kumpainenkin.

Psykologi, psykoterapeutti ja parisuhdekeskus Kataja ry:n toiminnanjohtaja Suvi Laru on sitä mieltä, että tossun alla käyttäytyminen ei oikein edusta nykyaikaista länsimaista parisuhdekäsitystä, vaan parisuhteessa on kaksi vapaata ihmistä rinnakkain, molemmat omasta tahdostaan.

Ulkopuoliset näkevät vain pienen osan parisuhteen dynamiikasta. Laru ottaa esimerkin: vaikka ihminen voi puolisonsa perheen luona vieraisilla käyttäytyä korostetun mukautuvasti, sama ihminen ei välttämättä ole lainkaan alistuva kotona puolisonsa kanssa.

Jokaisella on monenlaisia sosiaalisia rooleja. Jos joku on tietyssä sosiaalisessa tilanteessa hallitsevampi, siitä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, ettei tämä ihminen anna koskaan toisen päättää.

On kuitenkin totta, että suuri osa ihmisistä tunnistaa itsessään taipumuksen johtaa tai mukautua muiden tahtoon.

Arjen sujuvuuden näkökulmasta on melkeinpä toivottavaa, että se, jolle jokin asia on tärkeämpi, sanoo viimeisen sanan. Jos ihminen tuntee tulevansa kuulluksi isoissa asioissa, ei synny tarvetta vängätä pikkuasioissa.

Arjessa on väistämättä tilanteita, joissa toisen etu on toiselta pois. Jos ei kykene pitämään puoliaan vaan vetäytyy päätöksenteosta, voi syntyä helposti epäreiluuden kokemusta ja katkeruutta.

Jos suhde on kuitenkin päässyt jämähtämään asemiin, joissa toinen on selvästi johtaja, on vastuu sen purkamisesta molemmilla. Asian voi ottaa esiin kumpi tahansa osapuoli: vetovastuuseen kyllästynyt tai kuulematta jäänyt. Hallitsevamman osapuolen tehtävä on kysyä ja kuunnella, mitä toinen haluaa - ja kun kysytään, pitää vastata.

Laru sanoo: "On yllättävän yleistä, että vuosien tai vuosikymmenien jälkeen paljastuu, että toinen ei ole ikinä kertonut omista tarpeistaan. Sillä on ehkä tarkoitettu hyvää, mutta se voi näyttäytyä toiselle myös valehteluna ja loukata. Hallitsevampi osapuoli on ehkä kuvitellut vuosia virheellisesti, että kumppani haluaa ja tarvitsee samoja asioita kuin hän itse."

Tasa-arvoista parisuhdetta ja tunneyhteyttä on ylipäänsä  vaikea ylläpitää, jos tärkeitä asioita ei jaa tai jyrää toisen, kun hän yrittää niistä puhua,  on kyse sitten yksityiskohdista tai elämän suurista linjoista.

Turvattomuus liittyy myös hallitsevuuden ja alistumisen rajanvedon pimeään puoleen eli tilanteeseen, jossa toinen kontrolloi ja rajoittaa toisen elämää. Kumppanin sosiaalinen eristäminen tai muu häiritsevä kontrollointi ovat merkkejä henkisestä väkivallasta, eivätkä ne ole osa tervettä parisuhdetta.

Laru sanoo: "Joskus vastaanotolla sanotaan, että meidän suhteessa ei riidellä tai olla eri mieltä. Silloin saatan kysyä, että missä teidän tunteenne ovat? Eivät erimielisyyydet ole vaarallinnen asia, eikä ole mikään tavoite olla kaikista asioista yhtä mieltä. Oleellista on, miten erimielisyydet käsitellään."

Vaikka kotityöt olisi pitkään hoidettu suurin piirtein tasan ja menoista päätetty yhteisymmärryksessä, lapsiperheen arki voi kuljettaa suhteen osapuolia eri suuntiin.

Mutta heterovanhempien perheessä kotityöt kasautuvat tutkitusti naisen harteille. Vahvassa elää myös käsitys siitä, että naiset tekevät parisuhteen tunnetyöt ja miehet jurottavat. Toisaalta Larun viimeaikaiset kokemukset eivät tätä enää tue. Nykyisin myös miehet ja nuoret pariskunnat hakevat apua parisuhteen haasteisiin ja haluavat työstää parisuhteen yhteenkuuluvuutta. Tämä on loistava kehityssuunta.

Lähteet: Helsingin Sanomat 2.2.2023, kuvat omat

Oletko jahkaaja vai nopea?

Jahkailua pidetään turhaan huonona luonteenpiirteenä. Jahkaajat tekevät yleensä parempia päätöksiä kuin nopeat, impulsiiviset ihmiset.

Itse kuulun tähän impulsiiviseen rotuun. Impulsiivisilla ihmisillä nopea päätöksentekokyky kehittyy jo lapsuudessa ja nuoruudessa.Osittain tämä temperamenttipiirre on perinnöllinen. Sekä äitini että isäni olivat nopeita käänteissään.

Impulsiivisten ihmisten riskinottokyky on suuri. Ja he lähestyvät uusia asioita usein toivorikkain mielin.

Jahkailijat pohtivat päätöstään monelta kantilta. Järkevästi ja maltillisesti. He haluavat varmistua, ettei tule pettymyksiä ja epäonnistumisia.

Jahkaajat ovat tutkimusten mukaan usein tunne- ja aistiherkkiä. Heidän hermostonsa virittäytyy helposti ulkoisista ja sisäisistä tekijöistä. Mutta jahkaajien päätökset ovat yleensä onnistuneempia kuin impulsiivisten ihmisten.

Jahkaajien vaikean ja hitaan päätöksentekokyvyn ja herkkyyden takia elämää voisi muuttaa ihan käytännön tasolla jouhevammaksi ja helpommaksi: Vaatekaappiin vähemmän vaatteita ja sellaisia joita on helppo yhdistellä. Ostokset pienestä kaupasta, jossa ei ole liikaa valinnanvaraa. Ettei tarvitse aivan liian kauan miettiä mitä valitsee.

Ihmiset voidaan jaotella myös säilyttäjiin ja uudistajiin, joita molempia tarvitaan. Uteliaat uudistajat seikkailevat ideoita ja toivoa täynnä. Varovaiset säilyttäjät ajattelevat pitemmälle, perusteellisesti, hitaasti. Ja maailma elää.

Oletko itse hidas, nopea vai siltä väliltä?

Lähteet: Helsingin Sanomat 21.12.2017, kuvat omat