Tässä minä keikun ja kepsuttelen yhdessä vanhassa asuposeerauksessa. Hymyilin niissä harvoin. Vain silloin kun hyvä ystäväni otti kuvat. Miehen kanssa olin ryytynyt ja tympääntynyt yleensä kaikissa kuvissa, vaikka hän on rakas tai ehkä sen vuoksi. Minulla on ollut koko ikäni kamerakammo.
Mutta kuinkas sitten kävikään?
Teini-iässä oma ulkonäkö oli hyvin tärkeä. Finni otsassa saattoi olla katastrofi, koska kuviteltiin kaikkien sen näkevän. Aikuisena on helppo naureskella teini-ikäisen alituiselle pohdinnalle, että mitä muut minusta ajattelevat.
Mutta, mutta. Onko mikään muuuttunut? Esimerkiksi viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla monet tarkistavat somesta kaverien reaktiot päivityksiin. Niin, mitähän he minusta ajattelevat?
No, korkkari jäi kiinni terassin lautojen väliin. Eipä ollut uusi tilanne. Korkkarit ovat jääneet myös muutamia kertoja työpaikan ja kaupan tuulikaapin mattoon kiinni. Ja olen kerran kaatunut suoraan eteenpäin, alas matolle. Kaikki kerrat ovat naurattaneet myös itseäni korkkarinaista. Ja mitähän muut ajattelivat? Minulla itselläni oli ainakin hauskaa. Ja nytkin vähän huvitti, kun huomasin tuon kaljun kohdan päälaeltani, jota auliisti näyttelen. En ole sitä aikaisemmin huomannut.
Ikä on tuonut minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Kaikkia ei tarvitse miellyttää. Yhä harvemmin ajattelen, mitä muut minusta ajattelevat. Ajatelkoon vain, tai jos ei sitten ollenkaan, koska tähän ikään mennessä itsetuntemus ja identiteetti ovat ainakin jonkin verran vakiintuneet. Ja tiedän itse, minkälainen olen. Yksi sanonta on muistaakseni tällainen: Karavaani kulkee, ja koirat haukkuu. Eli joka tapauksessa eteenpäin mennään. Puhukoon ihmiset, mitä puhuvat.
Toisaalta toisten ajatukset kiehtovat, koska kiinnostus toisten reaktioihin on rakentunut meihin vuosituhansien aikana. Sosiaalisesti piittaamattomat ovat karsiutuneet ihmislajin evoluutiossa, ja toisia taitavasti lukevat ovat selviytyneet. Ja edelleenkin nykyisin pärjäävät ne, jotka huomaavat, kuinka muut suhtautuvat heihin, ja osaavat sopeutua ryhmään.
Ihmiselle kehon kieli ja äänensävyt ovat luonteva reitti toisten ihmisten ajatusten tulkitsemiseen. Tarkkailemme näitä merkkejä huomaamattamme jatkuvasti.
Tunteiden viestit olisi hyvä oppia ymmärtämään, mutta samalla kannattaa muistaa, että juuri tunteet johtavat monesti myös harhaan. Tunteet auttavat meitä poimimaan vihjeitä, jotka vain itse asiassa vahvistavat niitä.
Jos olemme esimerkiksi stressaantuneita, näemme yleensä toiset ihmiset kielteisempinä, tuomitsevampina ja uhkaavimpina kuin he ovat. Toisaalta myös, jos olemme hyvin myönteisiä, sekin värittää arvioita.
Suurilta osin tunteiden värittämät, tuomitsevat ajatukset ovat lopulta meidän oman mielemme tuotteita. Toisen ihmisen ajatukset saattavat olla jotakin muuta kuin kuvittelemme.
Omaa minää koskevan palautteen vastaanottaminen on mahdollista vain silloin, kun meillä on turvallinen olo. Palautetta kannattaa kysyä luotettavalta ihmiseltä, esimerkiksi ystävältä tai läheiseltä työkaverilta.
Ihmiset eivät vain lue ulosnäkyvää käytöstä vaan sen lisäksi mietitään, mitä toisen ihmisen mielessä liikkuu, mitä hän ajattelee tästä tilanteesta. Tehdään tulkintoja, jotka eivät kuitenkaan ole usein totta.
Lähteet: Hyvä terveys 1/2020, kuvat omat
