Minä olen sen verran hörhö, että olen uskonut ainakin jollakin mielen tasolla rajatilakokemuksiin eli siihen, mitä hetken kuolleena ollut ihminen on kokenut. Nyt meni usko niihinkin. Kerron myöhemmin vastauksen tähän ja esittelen aluksi rajatilakokemusta.
Olen jossakin elämän käänteessä lukenut kirjankin aiheesta. Ihmisten kokemukset on ihmeen samankaltaisia. Aluksi kuollut ihminen kokee seuraavansa esimerkiksi sydänkohtauksensa elvytystä katonrajasta.Hän näkee selvästi tilanteen. Lukemani kirjan mukaan hänen ja sairaalan hoitohenkilökunnan kuvaus tilanteesta on usein samankaltainen.
Sitten eletty elämä pyörii läpi kuin nopetettuna filminä. Tätä sanotaan elämänkertauskokemukseksi.
Seuraavaksi avautuu kirkas, kaunis käytävä kohti pakahduttavan ihanaa valoa. Soi kaunis musiikki. Tuoksuu hyvältä. Tekee mieli kulkea valoa kohti. Mutta sinne asti ei päästä, koska ihminen pelastetaan henkiin.
Mutta ja mutta. Tämän kaiken ihanuuden murskasi neuropsykiatri Shahar Arzyn fysiologinen selitys tälle rajatilakokemukselle: Selitys löytynee aivoverenkierrosta. "Kun verenkierto häiriintyy, hapenpuute alkaa vaikuttaa tiettyihin aivokuoren alueisiin, jotka vastaavat elämänkertamuistista, ajan kokemuksesta ja oman elämän perspektiivistä."
Yhdessä toisessa yhteydessä ilmiö selitettiin kuoleman aiheuttamaksi endorfiinimyrskyksi. Endorfiinit on kehon morfiineja. Ihmisen aivot voi lyhyen hetken kuoleman jälkeen tuottaa tällaisia ihania näkyjä.
Mutta ja mutta. Minulle tulee tunne, että nuo neuropsykiatrit vetäisee kuin hatusta vastauksia tähän ilmiöön. Toinen sanoo toista ja toinen toista. Mikä lienee totuus? Vai ovatko molemmat kuvaukset totta eli tapahtuu kumpikin neuropsykologinen ilmiö?
Mitä mieltä sinä olet rajatilakokemuksista?
Mitä mieltä sinä olet rajatilakokemuksista?
Lähteet: kuvat Pixabay, Pexel