Kuinka ihanaa oli aikoinaan tyttärien ollessa vielä vauvoja hoitaa heitä. He saivat vauvahierontaa, paljon syliä ja rakkautta. Vielä alakouluiässä he tulivat syliin tankkaamaan rakkautta. Nykyisin toisen tyttären kanssa halaamme aina, kun hän tulee kotiin.
Minä tykkään koskettaa ihmistä käsivarteen tai olalle aivan arkisissakin keskusteluissa.
Vanhempani oli suurta sodanjälkeistä ikäluokkaa. Heitä ei lapsena kauhean paljon - jos yhtään - koskettu. Silti vanhemmat koskettivat minua. Isä nappasi syliin. Äiti letitti hiukset ja harjasi hiuksiani, ja jos kapusin hänen syliin, hän salli sen.
Suurten ikäluokkien koskemattomuuden malli johtuu ehkä sotavuosista. Isät olivat viisi pitkää vuotta sodassa. Ja palasivat kotiin traumoineen. Lapset saattoivat jopa pelätä heitä.
Äidit selvisivät tilanteesta omaksumalla sisukkuuden ihanteen. Töitä tehtiin hurjasti, ja lapsia hoivattiin, kun ehdittiin.
Arvo Ylpön opit oli ankarat. Vauvaa sai syöttää tasan neljän tunnin välein. Vauvat itkivät nälkäänsä. Kovan itkun ajateltiin vahvistavan keuhkoja.
Kulttuuriantropologi Taina Kinnunen on tutkinut koskettamista. Hän keräsi yhdessä Suomen kirjallisuudenseuran kanssa kirjoituksia koskettamisesta eri ikäisiltä ja eri puolilla Suomea asuvilta ihmisiltä. Kirjoituksia kertyi 61.
Noin puolet kirjoittajista totesi, että he olivat kärsineet koko ikänsä rakastavan kosketuksen puutteesta.
Monelle tutkimukseen osallistuvalle oman kosketushistorian läpikäyminen oli kivulias prosessi. Useat kommentoivat, että aihe oli liian vaikea. Muisteleminen sai aikaan päänsärkyä ja vapinaa.
Kaikkein selvimmin kirjoituksista oli aistittavissa epämääräinen, ääneenlausumaton kipu, joka liittyi kosketuksen kaipuuseen.
Miten sinä suhtaudut kosketukseen?
Lähteet: Helsingin Sanomat 14.2.2019, kuvat omat
Minulle kosketus on lähes elintärkeä, lapsuus meni ettei pahemmin kosketeltu minkä tukkapöllyssä,siis kosketus oli negatiivista. Mietinkin usein että äidin äiti oli varmaan aika kylmä ihminen, ei paljon lapsiaan hellinyt,niin myös minun äitini. Luulisin ettei ainakaan sodalla ollut osuutta kun äidin isä ei siellä ollut ja aika hyvin myös toimeen tulivat senaikasissa olosuhteissa. Vasta noin lähellä keski-ikää vieraiden ihmisten halaus tuli elämääni, kun kouluttauduin kosketushoitoihin. Minulle on lapsuudesta jäänyt tunne että kaikenlainen fyysinen kontakti oli jotenkin likaista ja iljettävää. Vanhemmiten äitini on kyllä käynyt minulla ottamassa jotain hierontahoitoja mutta paljasta ihoa ei halua kosketeltavan kun korkeintaan jalkahoidossa. Toivottavasti omat lapseni ovat saaneet koskettelua tarpeeksi ettei tämä asia periytyisi pitemmälle. Olen kyllä huomannut kuitenkin kuinka omat tyttäreni rapsuttelevat ja paijaavat lapsiaan. Olen sitä mieltä että koskettelu on todella tärkeää, vauvasta vaariin. Mukavaa viikon jatkoa :-)
VastaaPoistaSurullista ettei äitisi koskettanut sinua rakastavasti koko lapsuutesi aikana. Mutta sinä olet rikkonut pahan ketjun. Sama käyttäytymismalli olisi voinut jatkua sinulla, tyttärilläsi...Aina sukupolvesta toiseen. Pahan ketjun katkaiseminen on urhea teko. Ilman rakastavan kosketuksen mallia voi vaatia aikalailla energiaa oppia koskettamaan. Nyt sinä olet sitten ammattilainen kosketushoitaja.Tähän on voinut vaikuttaa äitisi koskettamattomuus piilotajuisesti.Tai sitten ei. Mukavaa keskiviikkoa sinulle!
VastaaPoistaKiitos omien kuvien käytöstä. Jostain syystä osaat valita kuvia, jotka sopivat tekstiin.
VastaaPoistaLuulen, että kosketuksen puutteesta kärsitään erityisesti Suomessa.
Voisin kyllä kotimaassa kavahtaa poskisuukkoja, mutta täällä ne kuuluvat asiaan, jo toisen tai viimeistään kolmannen tapaamiskerran jälkeen.
Olen ollut sillä lailla rajaton (tuppaantumiseksi sitä kutsuttiin) jo kakarana, että menin vieraiden syliin ja saatoin hiplata heitä. Eli otin kosketuksia kaikkialta, mistä niitä sai. Jos meillä oli vieraita, hyödynsin sen menemällä äitinikin syliin, koska silloin hän ei yleensä kehdannut työntää minua pois.
Olen tykännyt halata isompia lapsia, teinipojat ovat siitä joskus kiusaantuneet, mutta aikuisina hekin taas halaavat. Pieniä on onneksi voinnut helliä mielinmäärin. Köyhää olisi elämä ilman inhimillistä kosketusta tai eläimiä, joita paijata.
Ihanaa helmikuun viimeistä päivää Marja!
Kiitos Kirsti kommentista. Varmasti pitää paikkaansa ehkä kaikissa Pohjoismaissa tuo kosketuksen vältteleminen. Varmasti mielenkiintoinen kokemus nuo poskisuukot. Olen "syvällisesti" miettinyt, miltähän ne mahtavat tuntua, pusitaanko oikeasti vai vainko hipaistaan poskea. Ehkä tämä vaihtelee maittain. Sydäntäraastavaa lukea, miten hellyydenkipeä olet joutunut lapsena olemaan.Olet onneksi aikuisuudessa saanut korjaavia kokemuksia. Nykyisin nuoret ja nuoret aikuiset uskaltavat halata. Mukavaa torstai päivää sinulle!
VastaaPoista