Tämä viikko on ollut vähän penseä. Olen kokenut alakuloa. Riidellyt mieheni kanssa perinteisesti astioita heitellen. Hakenut iloa kirjoista. Maalannut keittiön katon kahteen kertaan valkoiseksi. Vihdoinkin. Onhan sitä 14 vuotta suunniteltu.
Meillä sisustusasiat ei tapahdu ollenkaan. Tai sitten vuosikausien ketkuilun, vatkaamisen ja vehtaamisen jälkeen.
Niinpä päätin piristää itseäni pukeutumalla pinkkiin tunikaan. Tunnepukeutuminen toimii myös niin päin, että tiettyyn väriin pukeutuminen voi vaikuttaa tunteisiin. Ei aina niin, että sen hetkinen tunne määrää värin.(Vau! Miten "syvällisiä" huomioita naisen psyykeestä.)
Tunika on monta vuotta vanha. Näyttää minun "valokuvissani" enemmän - sanotaanko sitä näin - fucialta. Vaikka todellisuudessa on aivan pinkki kuin pieni porsas. Merkiltään Bloomit. Farkut Warrick. Tykkään isoista korviksista. Kuten kuvasta varmasti huomaa. Korvikset on oikeasti syvän violetit. Kuvassa ne vivahtaa vähän vaaleanpunaiseen.
Kuvista huomaa taas, että ne on mieheni ottamia. Murjotan. Riitamme olemme jo sopineet. Yleensä se käy meillä sutjakkaasti. Mykkäkoulu. Nou, nou, nou meillä.
Rakas Kille-kissa sylissä. Vaikka hän ei pääse tässä kuvassa oikeuksiinsa. Komea ja kiltti poika.
En ensiksi huomannutkaan. Mutta Killehän siinä myös. Muhkeana. Ja minun leveähkö - mielestäni ihan kiva näin kehopositiivisena -takapuoleni.
Muistin taas monen kuukauden jälkeen tyttäreni antaman selfie haasteen, jotta en kammoaisi niin paljon valokuvia. Tässä eilisen selfie. Jota ei ole varmasti käsitelty. Koska en osaa. Aito reilun viisikymppisen naamataulu. Ja joka on siitä omituinen, että siinä on varjoja ja valoa miten sattuu...
Jossakin tulevassa postauksessa selitän avuttomuuttani kännykän kameran kanssa. Olen siinäkin digiblondi. Ja sain opastusta kaveriltani. Järkytyin vähän. Että en puolessa vuodessakaan ole ottanut selvää perusasioista. Marja on myös digilaiska.
Mutta tämähän on oppimiskokemusta vaan.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
