Muutama vuosi sitten vielä luulin, että "keskustassa" asuvat mäntyharjulaiset ei tunne minua, kun asun 20 kilometrin päässä itse citystä Nurmaan metsikössä. Mutta olin kerran ruokakaupassa ja unohdin taas kassalle jotakin. Olin jo kassasta noin 50 metrin päässä touhottamassa kotiin. Ja mitäpäs kassa huuteli perääni: Rouva Liljeström, teiltä jäi tämä kassalle!
Valkovuokot alkoivat kukkia täällä maakunnassa kunnolla vasta menneenä viikkona. Yritin tehdä asetelman.
No niin, se siitä anonyymiudesta. Olin yllättynyt. Jopa mykistynyt. Kaupan kassa tietää kuka olen. Melkein pientä identiteettikriisiä pukkasi päälle. Mutta tällaista se kai on. Pienen paikkakunnan elämä. Tiedetään puolin ja toisin.
Näissä kuvissa näytän mököttäväni erittäin onnistuneesti. Vaikka siihen en taaskaan tähdännyt. Olisipa kerrankin naama valokuvissa sellainen kun yleensä on.
Mutta ei ole. Koskaan.
En opi vanha akan luuska.
Ja opettajana minulla on ollut vakaa usko, että opin. Niin kuin oppilaatkin oppii. Vääjäämättömästi. Kun toistetaan kyllin monta kertaa. Tekisi melkein mieli antaa periksi. Olkoot vaatekuvat.
Tällä kertaa - taas ikuisen pönttöuunin edessä - venkuloin naama mutkalla Marimekon tunikassa. Viime talvena ostettu alennusmyynnistä. En muista enää hintaa - mikä ei ole yllätys. Sen muistan, että puoleen hintaan se oli.
Takaisin tähän pienen kirkonkylän elämään. Minä en yleensä tunnista puolituttuja ihmisiä. Huono kasvo- ja nimimuisti. Joka on opettajalle suuri häpeä. Kun pitäisi oppia oppilaiden nimet tuosta vain. Ehkä johtuu yleistyneestä hajamielisyydestäni. Mutta kylällä tulee paljon tutunnäköistä porukkaa vastaan!
Moikkaillaan tai jäädään haastelemaan. Niin kiire ei koskaan ole, ettei voisi harjoittaa tätä hienoa savolaista jaarittelun taitoa. Ja minä koko ajan siinä sivussa pienessä mielessäni mietin: Kukahan tämä ihminen on? Mistä minä hänet tunnen? Vaikuttaa kyllä vähän tutulta. Pää lyö armottomasti tyhjää. Mutta, mutta. Tilanteesta tekee vielä haastavamman, kun täällä Etelä-Savossa saatetaan ruveta haastelemaan ventovieraankin kanssa.
Siksi voisi olla niin, etten tosiaan muista tätä ihmistä sen takia, että en tunne häntä. Tai ehkä haastelijakaverillakin on mielessä kovin olennainen kysymys: Kuka tämä ihminen on? Vaikuttaa jossain määrin tutulta. Mutta suu käy molemmilla, ja juttua riittää puolin ja toisin. Tai siis jaarittelua.
Sitten alkavaan dementiaani. Tai - paremmassa tapauksessa - hajamielisyyteeni. Menneellä viikolla taas kerran ostin kaupasta sapuskaa ja lempikahviani tummapaahtoista Juhla Mokkaa. Mutta kun olin purkanut kauppakassit. Kahvia ei löytynyt. Ja kahvihammasta kolotti. Jouduin tyytymään miehen aina ostamaan Lidlin tummapaahtoiseen kahviin. Hän on mieltynyt sen makuun ja edullisuuteen. Minä en nokka koukussa viitsi edes muistaa kahvin nimeä. Ikuisuuskiista mikä kahvi on parasta.
Seuraavana aamuna otin pakasteesta marjoja, ja siellähän oli myös Juhla Mokka. Joka tapauksessa omituisesta paikastaan huolimatta oli tullut kaupasta kotiin, kun tapanani on unohdella tavaraa kassalle. Kassatyöntekijät joutuvat melko usein ohjeistamaan minua.
Vasta heränneen myöhäiskeski-ikäisen naisen naama. Juonteissa ja silmäpusseissa löytyy.
Lukemattomat pienet meikkijutut, esimerkiksi huulten rajauskynä, primeri, ovat vain hävinneet ostamisen jälkeen. Niin, ja kuinkahan monta kertaa kassa on sanonut minulle, että tämä on testeri, käy vaihtamassa. Mutta se mitä testaan voi tuntua heti omalta, ja jää vain käteeni. Näitä pieniä meikkijuttuja en ole kotona löytänyt kauppakassista tai työlaukusta. Asia pysynee mysteerinä. Tai sitten kassakaan ei ole huomannut niitä. Kun ovat niin pieniä.
Tällainen auvoisen tasainen viikko takana. Pienen paikkakunnan pieni ihminen on ihan tyytyväinen viikkoonsa.
Oliko sinulla tasainen viikko vai jotakin uutta ja yllättävää?
Rentouttavaa viikonloppua ja hyvää Äitien päivää kaikille!
