Elämää maalla 91.

 

Minä olen jonkin verran sosiaalisten tilanteiden kannattelija. Ymmärsin tämän lukiessani Hesarin yhtä artikkelia. En ole kannattelija suuressa seurassa. Ehkä keskisuurissa tai pienissä.Vasta oli yhden yhdistyksen pikkujoulut. Väkeä ei ollut paljon.

Minä tarkkailin joukkoa. Mietin, viihtyvätkö kaikki? Oliko jokaisella puhekaveri? Jos ei ollut, minä menin juttelemaan. Jos tuli hiljainen hetki - mikä on kyllä harvinaista, kun viisitoista naista juhlii - mursin sen kysymällä: onko teistä mukavat juhlat? Onko riittävästi herkkuja ja viiniä? Etenkin viiniä.

Olin jotenkin uupunut  juhlien jälkeen. Tajusin, etten ollut juurikaan puhunut itsestäni. Aika oli mennyt tarkkailuun, mikä on yleistä tunnollisilla, sovinnollisilla, vastuuntuntoisilla, suorittajilla ja empaattisilla ihmisillä psykologien mukaan.

Tämä on sosiaalinen kuorma. Taipumus ottaa paljon vastuuta sosiaalisten tilanteiden kulusta. Tosiaan kuorma se on, josta pitäisi päästä eroon. Ehkä tietoisella harjoittelulla, mihin tulikin tilaisuus toisissa pikkujouluissa.

Niissäkään ei ollut suuri joukko. Ehkä keskisuuri. Naisia ja miehiä. Juttelin myös itsestäni, enkä tarkkaillut kovasti juhlan kulkua - vaikka tunsin painetta siihen. Ja tähän paineeseen join liikaa viiniä. Olo kotiin tullessa oli iloinen, mutta seuraava aamu kaamea. Krapula. Mitä vanhemmaksi tulee sen helpompi on saada krapula. Minulla se kesti kolme päivää. Oksensin ja nukuin ensimmäisen päivän. Häpesin ja hermostoni oli herkillä ja kireällä seuraavat kaksi päivää. Mielessä jankutin: ei koskaan enää.

Tuntuu, että koko tämä viikko on mennyt juhliessa ja niistä toipuessa. Päivisin  paitsi krapulan ensimmäisenä päivänä olen kyllä tehnyt samaa kuin aina. Lämmittänyt uuneja, pessyt ja viikannut pyykkiä, täyttänyt ja tyhjentänyt tiskikonetta, laittanut ruokaa,  kirjoittanut tätä blogia, leiponut neljä hapanjuurileipää, käynyt kolme kertaa kuntosalilla... Viime sunnuntaina sain viimein siivottua kunnolla. Olkoon se joulusiivous.

Hapanjuuriruisleipä ei onnistunut. Raski ei pulputtanut ja silti kärsimättömänä ihmisenä tein siitä liian kovan taikinan. Kohotin monen monta tuntia. Taikina nousi vain vähän. Leivoin kaksi limppua, jotka eivät juurikaan kohonneet. Uuniin vain. Seurauksena kaksi pientä ja kovaa limppua.

Se kärsivällisyys. Olen kyllä noin yleensä oppinut vähän kärsivällisyyttä tässä hapanjuurileivonnassa. Tähän asti - paitsi nuo ruisleivät - leivät ovat yleensä onnistuneet. Huonosti kävi myös ensimmäisellä kerralla hapanjuuriruisleivän teossa. Taidan lopettaa koko ruisleipien leipomisen. Reissumimmejä kyllä leivon,koska ne voi tehdä juuresta. Ei tarvita raskia. Raski tarkoittaa sitä, että juurta, jauhoja ja vettä sekoitetaan kuin löysäksi puuroksi. Ennen käyttöä sen pitää pulputtaa ja siihen täytyy tulla ilmakuplia.

Seuraavana päivänä tein itseäni lohduttaakseni hapanjuurimaalaisleipää, joka onnistui hienosti. Niin kuin kaikki vaaleahkot leivät.

Taas kirjoitan hapanjuurileivonnasta. Kun olen niin hurahtanut! Ja saanut uuden harrastuksen. Se on nyt osa minua. Minun identitettiäkin.

Hain kaupasta luomujauhoja,  täysjyväruista ja vehnäjauhoja. Eräs nainen etsi myös täysjyväruista ja neuvoin hänelle, mistä sitä löytyy. Hän kysyi, oletko myös sinä hapanjuurileipuri. Olipas meillä paljon puhuttavaa. Hän neuvoi muun muassa, että ruisraskiin kannattaa laittaa täysjyväruisjauhoja ja ruisrouhetta. Kerroimme vaaleammista leivistä, ja hän antoi hyviä neuvoja, kun oli harrastanut tätä leivontaa 20 vuotta. Puhumisesta ei tullut loppua, kunnes naisen mies tokaisi, että nyt viimein lähdetään.

Hyvää viikonloppua kaikille!