Laihdutukseni jatkuu

Iltapala. Jugurttia ja leipää lisukkeineen.

Siliripsis! Laihduin viime viikolla taas kilon. Olen laihtunut 7 viikossa 6 kiloa. Painan nyt 75 kiloa. Tavoitteeni oli laihtua tuo 6 kiloa. Ja nyt se on saavutettu! Nyt viimein painon tippumisen huomaa jo vartalosta ja olosta. On keveämpi olo käydä rivakalla tunnin kävelylenkillä. Jee ja hoplaa!  

Mutta päätin, että yritän laihduttaa 71 kiloon, joka olisi normaalipainon sisällä. Tämä jää nähtäväksi. Onnistunko. Vai kyllästynkö.

Lohisuikaleista seesamilohta.

Olen kirjoittanut lukuisia postauksia laihduttamisestani. Kuten olen aiemmin postauksissa kertonut, että laihdutan syömällä tavallista kasvisruokaa hiukkasen pienemmillä annoksilla. Olen pätkäpaastolla ja syön paljon puolukkaa, koska se tutkimusten mukaan auttaa painonhallinnassa. En syö perunaa, pastaa ja riisiä, enkä mitään muutakaan valkeaa, esimerkiksi vehnää.

Olen käyttänyt sekavihersalaatissa avokadoa, kiiviä, mansikoita. Nyt keksin hunajamelonin. Kuvat ovat taas, mitä ovat. Kamerassa ne näyttävät siedettäviltä, mutta kun ne siirtää koneeseen, ne suhrautuvat. Minulla on varmasti liian vanhat, iänikuista mallia olevat pelit ja vehkeet.

Halu ostaa muutama viherkasvi herahti minuun kuluneella viikolla.  Touhotin.Vihreää. Keltaista. Kevättä. Innoissani menin Tokmannille ostamaan kukkia. Minulla on miinussilmälasit, en näe kauaksi. Lähinäkökin on heikentynyt, ja näen lähelle vain sillä tavoin, että otan silmälasit pois. Ja hajamielinen ihminen hölmöili taas.

Minun tapaan tutkin viherkasveja innoissani. Niitä oli iso pöydällinen. Otin silmälasit pois siksi, että tarkastin, ettei kasveissa ole punkkeja. Ja kuinka ollakaan. Huomasin sitten myöhemmin, kun olin valikoinut kolme viherkasvia, ettei minulla ole silmälaseja. Olin siis laittanut ne jonnekin viherkasvien sekaan. Tutkin ja kiersin pöytää harmistuneena ja huolissani. 

Pyysin avuksi ohi kulkevan naisen. Hän sanoi jotakin: Silmälasisi on siis tippuneet jonnekin kasvien sekaan. Minä: Ei ne tippuneet vaan otin ne pois, että näkisin (aika paradoksaalinen lause. Kun on silmälasit, miksi ne pitäisi sitten ottaa pois, että näkisi). Nainen katsoi minua päästä varpaisiin ja alkoi auttaa. Sitten kiertelimme pöydän ympärillä varmaankin puoli tuntia. Ja sieltähän ne löytyivät yhden viherkasvin juurelta. Helpotus. Näen ajaa autolla kotiin!

Laihdutuskuurilla haluan tavallista enemmän huolehtia ihonhoidosta. Madaran kuoriva naamio kasvoille ensin, sitten  elvyttävän kohottava naamio.

Hävikkiruokakauppojen Matsmartin ja fiksuruoan paketit tulivat tuoden kiusaukset mukanaan.

Matsmartin paketti. Karkkia, kahvia ja ruokaa. Miehelle myös luomukanasäilykkeitä. 

Suurin kiusaus minulle paketissa oli luomukookostoffee. On muuten parempaa kuin kermatoffee. Niin täyteläistä ja hyvää. Onnistuin syömään vain yhden karkin. Syön muutenkin välillä illalla yksi kaksi palaa tummaa suklaata. Ja välillä kuivattuja hedelmiä. 

 Kille-poika mukana paketin avaamisessa. 

Fiksuruoan paketti. Kikherneitä tilasin valmiina, kun niitä sai niin edullisesti.

Luomuviikunat olivat kiusaus, joka horjutti itsekuria. Söin koko pussillisen.

Minulla on tunne, että laihdutustapaa on hyvä välillä vaihtaa. Se on ehkä jonkinlainen sykäys, pieni sokki elimistölle, ja aineenvaihdunta vilkastuu. Jotkut sanovat, että välillä olisi hyvä syödä kunnolla herkkuja. Tietääkö joku, onko näin? Joten vaihdoin tavallisen kasvisruoka syömisen kahdeksi päiväksi VLCD- matalakaloriseen dieettiin eli minun tapauksessa Naturdieettiin.  Täytyy myöntää, etten elänyt pelkällä juomalla vaan söin vähän hedelmiä ja marjoja. En ollut dogmaattinen. Vaan vähän luisu. Ja, oi, kuinka olikaan nälkä. En pystyisi tätä nykyä olemaan pitkään tällä dieetillä.

13 vuotta sitten laihdutin 13 kiloa VLCD:llä. Liikuin silloin hurjat 3 tuntia päivässä. Muistan liiankin hyvin kuinka heikotti ja pyörrytti. Mutta olin silloin täsmällisesti päättänyt laihduttaa 13 kiloa, jotka olivat tulleet hoitamattomasta kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Sain siihen sitten tyroksiini-lääkityksen.

Graavilohta ja kananmunaa proteiinina.

Tämän laihdutuskuurin aikana liikun vain tunnin päivässä rivakasti kävellen. Täällä on välillä ollut rasakasti pakkasta. En jaksa tuhertaa. Vaan lähteä, mennä. Illalla sitten putoan kirjaan nautinnollisesti, rauhassa, pysähtyneenä.

Silakkapihvejä pellillinen.

Iltapalaa.

Olen ajatellut vanhenemista Anita Brooknerin kirjan myötä. Elämän rajallisuuden kuitenkin ymmärtää jo nelikymppisenä, voi olla elämää vähemmän edessä kuin takana. Hän kirjoittaa mielestäni hyvin, mutta tummissa vesissä: "Ehkä vanhenemisen etuna on, että ihmisestä tulee stoalaisempi; hän hyväksyy elämän taakan tietäessään, että vaihtoehtona on kuolema, olemassaolon loppu, tunteiden katoaminen."

Kliivia kukkii.

What do you want to do ?

New mail