Psykiatrisessa sairaalassa osa 3.

Miten lääkevieroitus käytännössä tehdään?

Kun tulin sairaalaan söin 4 -5 Tramalia tai Panacodia päivässä. 

Tästä alettiin pudottaa puoli tablettia viikossa.

Voi tuntua vähäiseltä ja hitaalta. Mutta niin sen kuuluu ollakin.

Puolen tabletin pudottaminen viikossa ei aiheuta kestämättömän kauheita vieroitusoireita. Loppuvieroituksen voi tehdä kotonakin. Mitä hitaammin lääke lopetetaan, sen varmempaa on, ettei sitä ala käyttää uudestaan. Mutta aivan pienen määrän tiputtaminen pienestä voi olla tuskaa.

En ala käyttää uudestaan.

En varmasti. 
En ikinä. 
En koskaan.

Se oli nyt tässä. Tämä hupi. Tämä riippuvaisuus. Tämä puoli elämästä. Tästä ainokaisesta elämästä.

Tänään osastolla on ollut melko rauhallista. Melko. Vähän halju, lievä, laimea sana. 

Pitäisi kai sanoa, että osastolla on ollut sitä tavallista elämää. En voi sanoa, että arkea. Potilaat elää hoidettua elämää. Työtekijöillä on arki. Monesti hyvin raskas sellainen.

Olen ollut täällä  parisen viikkoa. Sen aikana on tullut kolme ihmistä poliisin tuomana. Vaikea edes vilkaista lepositeissä olevaa ihmistä. Jos tällainen on tullut aivan sattumalta käytävällä vastaan, olen kääntänyt katseeni pois. On jotenkin väärin vilkaistakaan jonkun suunnatonta, aivoja rutistavaa tuskaa, sekavuutta.

Ehkä pelkään vilkaistakaan, koska unessani ne kasvot olisivat minun. Unet haluavat kertoa meille niin paljon.

Seinän takana asuva potilas huutaa puhelimeen. Monta tuntia päivässä. Keillehän hänen on pakko huutaa. Ehkä vanhemmille katkeraa sappea korvaan? Puolisolle? Ei. Hän on niin nuori.  Mutta minulla on korvatulpat.

Osatolla on paljon nuoria. Enemmistö porukasta. He kuuntelevat musiikkia toimintahuoneessa lujalla.  Aistiyliherkkää minua se välillä raatelee. Juilii päässä. Mutta kyllä minä tähän totun.

Olen tottunut niin monenmoiseen. Totuin niihin hemmetin lääkkeisiinkin. En valita. Kenellekään. Itsepähän tänne tulin.

Omalla autolla. Matkalaukku mukana. Asetuin taloksi.

----

Pitäisi mennä suihkuun. Mutta se on aina vaikeaa. Toinen parempi vessa-suihkutila on varattu. Se huonompi betonilattioineen .Sinisenharmaata. Ankeaa. Ankeaa.

Miksi tiloja ei kunnosteta?

Säästetään. Tietysti.

Osa osastosta on suljettu säästää, säästää takia. Siksi tänne ei ole aivan helppo päästä hoitoon.

Olen onnekas. Kun pääsin psykiatriseen sairaalaan. Joku varmasti ajattelee täysin jotakin muuta. Mutta täällä minut parannetaan.

Nuorien suuri määrä kertoo, että heihin kannattaa sijoittaa hoitoa. Heistä voi vielä tullakin jotakin. Kunnollisia veronmaksajia. Jos eivät sitten satu olemaan jo eläkkeellä.

Niin monta surullista tarinaa näillä nuorilla. Paha kuunnella. Paha maa.

Onhan täällä pari minua vanhempaa. He ovat miltei varjoja. Kulkevat hitaasti käytäviä pitkin. Katseesta näkee. Että jo hyvin kaukana. Toisaalla. Yksin.

Piristävän tuulahduksen osastolle tuovat maanikot. Tänään aamupalajonossa yksi vanhempi maanikko nainen nipisti ohi kulkevaa nuorta mieshoitajaa takapuolesta. Hoitaja vain naurahti. Hän on ehkä tottunut seksuaaliseen häirintään.

En tiedä oliko se oikein, kun yhdessä tuumimme: aika hyvännäköinen. Oikeastaan todella hyvännäköinen ja niin nuori. Söisimme hänet yhtenä kappaleena. No hups. Ei sentään. Puumat ovat todellisessa elämässä. Me vain vähän hassutellaan.