Hesari pyysi kolmea ravitsemusterapeuttia kertomaan, mitä he muuttaisivat suomalaisten syömistottumuksissa. Tulokset yllättivät.
Tavallinen kansa ei ehkä tiedä, miten paljon lautasmallisuositukset joustavat ja mitä kaikkea ne käytännön elämässä tarkoittavat. Suosituksissa on tavallaan jonkinlaista terveysterrorismia, että linjataan, että älä syö niitä normaalirasvaisia maitotuotteita, vaikka tuskin kenenkään ruokavalion täyspainoisuus ja terveellisyys, paino-ongelmista puhumattakaan, on esimerkiksi juuston tai jugurtin rasvaprosentista kiinni.
Yleistä on, että odotetaan, että joku kertoo, miten pitäisi syödä. Tämä on meidän kansanluonteeseen liittyvä ilmiö, auktoriteettiusko. Enää se joku ei ole viranomainen vaan joku sovellus, sormus tai joku muu.
Hyvin moni syö ravitsemusterapeuttien mukaan tavallista ruokaa liian vähän. Tämän taustalla on ajatus, jonka mukaan syömistä pitäisi keventää ja kaloreita vähentää. Käsitys normaalisyömisestä on usein määrällisesti liian vähän ja liian karsitusti, esimerkiksi salaattilounas on aikuiselle vähänkään liikkuvalle ihmiselle liian vähän.
Herkuttelusta koetaan turhaa syyllisyyttä. Päiväkahvi- ja pullakulttuuri olisi ihan ok ja hyvä palauttaa. Jos pieni herkuttelu on arkista, jälkiruokaan ei liity niin suuria jännitteitä ja odotuksia. Pieni herkuttelu voisi olla selvä osa elämää, ei sen kummempaa. Erityisesti fyysisesti aktiiviset ihmiset voisivat herkutella useamminkin.
Ruualla myös kikkaillaan, vaikka katse pitäisi siirtää ruuan riittävyyteen ja monipuolisuuteen. Eihän talon rakentamisessakaan voi ensin lähteä liikkeelle verhoista, jos perustukset eivät ole kunnossa. Kun tietoa ruuan perusasioista on liian vähän, jotkut saattavat kääntyä ääriratkaisuun, jollekin äärimmäiselle dieetille.
Ravitsemusterapeutit haluaisivat ehdottomasti muuttaa käsityksen, jonka mukaan on tavoiteltavaa laihduttaa, pitää herkkulakkoja tai rajoittaa muuten syömistään.
Kun keskustellaan ylipainon yleistymisestä, aina puhutaan mukavuudenhalusta ja siitä, ettei vain syödä suklaata ja sipsejä sohvalla. Taustalla on outo syyllistämisajattelu, että ruuan kanssa pitäisi vähän kärsiä koko ajan, eikä varsinkaan saisi olla kivaa.
Lähteet: Helsingin Sanomat 2.4.2020, kuvat omat
