Hämmästyttävä uutinen: Jos haluat puhua kumppanisi kanssa tärkeistä asioista, tee se autossa

Kuulostaa aika jännältä, mutta on ihan järkeenkäypää. Yalen yliopiston tutkijat huomasivat uudessa tutkimuksessaan. Että ihminen havaitsee paremmin toisen tunteet, kun hän ei katso toista ihmistä. Vain puhuu ja kuuntelee.

Mielestäni aivan uutta on myös se, että kasvojen ilmeiden näkeminen vaikeuttaa tunteiden tulkitsemista. Syynä voi olla se, että olemme tottuneet peittämään ilmeillämme todellisia tunteitamme. Olen tähän asti ajatellut. Että kasvot ilmeineen kertovat totuuden siitä, mitä toinen ajattelee. Ei vain sanat. Pitää muuttaa käsitystäni.

Parisuhdeterapeutin Minna Oulaskankaan mukaan, jos autossa keskustelee, ei tarvitse katsoa toista silmiin. Tämä on helpottava suojakeino. Kasvotusten puhuminen voi aiheuttaa joillekin hermostuneisuutta ja tarkkailtavana olemisen tunnetta.

Auto on ympäristönä rentouttava. Moottorin tasainen hurina, lämpö, pehmeä penkki.

Autossa on myös helpompi kestää hiljaisia hetkiä kuin vaikkapa jossakin kahvilassa.

Jos keskustelee puolison kanssa kasvokkain keittiön pöydän ääressä. Saattaa silmiin katsominen ja äänen korottaminen aiheutta toisessa pakene tai taistele-reaktion, mikä tyrehdyttää syvällisemmän keskustelun.

Jos ei ole autoa, niin saman asian ajaa rinnakkain kävely. Puhumista voi helpottaa, kun voi kävellä kumppanin kanssa katse eteenpäin suunnattuna. Ulkona myöskin raikas ilma ja liikunta vähentää ahdistusta ja helpottaa oloa.

Omassa parisuhteessani ei ole niin vaikeaa asiaa, ettemmekö voisi puhua siitä kasvokkain. Mutta ihmiset ja suhteet ovat niin erilaisia. Toisaalta olemme molemmat miehen kanssa melko avoimia ja puheliaita, mikä varmasti vaikuttaa asiaan.

Ei tarvitse startata autoa.

Oletko sinä kokeillut vaikeista asioista autossa tai rinnatusten kävellessä keskustelua?

Lähteet: Helsingin Sanomat 16.11.2017, Kuvat Pexel. Pixabay

Nainen ratissa

 Tulipa sukupuolittunut ilmaisu tuohon otsikkoon, mutta karu totuus on, että olen surkea autokuski. Mutta tykkään ajaa lujaa. Huono yhdistelmä.

En ole kiinnostunut autoista, mutta autoa on pakko ajaa, jotta pääsee töihin ja harrastuksiin.Täällä maalla se on välttämätön. Olen aina ajanut jollakin rottelolla, jota mieheni on tarvittaessa korjaillut. Hän kun on niin kiinnostunut autoista, etenkin vanhoista.

Taas kävi huonosti digialoittelijalle: kävin  äsken ottamassa kuvia keltaisesta rottelostani, siirsin kuvat puhelimesta tietokoneelle, mutta ne ei hemmetti vieköön löydy tietokoneelta. Siirsin kuvat vielä toisenkin kerran, mutta ei mitään. No, auto on kuitenkin keltainen ja vanha Rellu.

Hankin ajokortin vasta 33-vuotiaana. Sain inssin läpi kolmannella yrittämällä. Luulisin, että armosta. Ensimmäisen inssin jälkeen, insinööri kysyi lakonisesti: Luuletko olevasi jossakin discossa, kun räpsyttelet noita vilkkuja siihen malliin? Minulla menee helposti vasen ja oikea sekaisin, joten insissä vilkutin aina varmuuden vuoksi myös toiseen suuntaan. Seuraaviin inssiajoihin kirjoitin sitten kädenselkiin isolla vasen ja oikea.

Tätä talvea lukuunottamatta olen ajanut kaksi kertaa talvessa ojaan.
Toissa talvena ajoin niin pahasti, että olin jonkun aikaa tajuton, ja heräsin lasinsirpaleiden keskeltä. Etulasi oli mennyt rikki. Olin lyönyt pääni ilmeisesti sivulasiin, joka sekin oli rikki. Olin turvavöissä, en siis voinut satuttaa päätäni etulasiin. Auto oli täysin romuna. Ei enää vain rottelo. Auto oli kai ennen ojaan rysähtämistä pyörähtänyt ympäri. Sain onneksi vain aivotärähdyksen. Tämän jälkeen opin ajamaan talvella hitaammin. Aina.

Yhtenä talvena oli todella paljon lunta, ja auto lipsahti taas kerran ojaan. En saanut ovea auki, koska auto oli niin syvällä lumessa. Paniikki alkoi hiipiä. Minä en omistanut tuolloin kännykkää, jolla olisin voinut soittaa apua. Tapauksen jälkeen - vanhaa aikaa rakastavana lankapuhelimen käyttäjänä - ostin ensimmäisen nokiani, jotka tuohon aikaan olivat ihastuttavan yksinkertaisia. Noin tunnin kuluttua ystävällinen ihminen huomasi autoni ja sain apua.

Autolla peruuttaminen on niin kovin vaikeaa. Olen peruuttanut muutamia kertoja toiseen autoon, yleensä kauppojen parkkipaikoilla. Ja sitten istunut ja odottanut autossa, että auton omistaja saapuu paikalle ja  sitten taas kerran vakuutuspaperien täyttämistä. Autoilevan naisen elämä on välillä hyvin monimutkaista ja raskasta. Noloin peruutus sattui työpaikkani, lukion pihalla - kun taas niin nopeasti lähdin liikkeelle - ja peruutin oppilaan autoon. Siitä oli helppo vääntää vitsiä penkkareissa.

Olen onneksi hyvä ja lahjakas istumaan toisen kyydissä. Jos mieheni kanssa joskus autoilemme yhdessä, en tahdikkuussyistä aja vaan istun mukavasti vieressä. Alkuun innokkaana ja ripeäotteisena, vasta ajokortin saaneena "nuorena" kuskina, halusin ajaa. Mutta oli ikävä seurata miehen pelokasta ja jännittynyttä olemusta vieressä. Ja vielä kurjempaa kuunnella sitä neuvomista: sä ajat liian kovaa; sä ajat liian reunassa; sä ajat nyt liian keskellä; sä panit vilkun väärään suuntaan ja niin edellen.