SAIRASTIN MASENNUSTA MELKEIN VUODEN

Masennuksestani on nyt melkein 10 vuotta aikaa. Joten pystyn kirjoittamaan siitä. En ole enää vereslihalla.

Ja etenkin haluan kirjoittaa. Mielestäni mielen sairauksista  ei pitäisi vaieta. Tai hävetä niitä. Suomalaisen yhiteiskunnan on vähitellen muututtava ja avauduttava. Merkkejä siitä jo onneksi on. Mieleltään sairaita ei pitäisi stigmatisoida eli leimata heidät häpeän polttomerkillä.

 

Ihminen on kokonaisuus. Mieli ja ruumis toimivat yhdessä. Monien  mielen sairauksien syyt voivat olla ruumiillisia ja perinnöllisiä. Esimerkiksi masennuksessa välittäjäaine serotoniinin lasku. Ja aivojen osan hippokampuksen pieneneminen.

Selkäkipu voi johtua mielen asioista. Esimerkiksi stressistä, uupumuksesta, huolista. Syy- ja seuraussuhteita ei vielä tiedetä.

Ihmisten pitäisi voida/saada puhua masennuksesta samalla tavalla kuin esimerkiksi diabeteksesta tai hartoiden jumista.

No, nyt tämän jupinan jälkeen kerron oman kokemukseni masennuksesta.

Masennus alkoi loppukesällä. Sinnittelin töissä koko vuoden. Kunnes toukokuun lopussa romahdin täysin.

Aamut olivat kauheimpia. Heräsin erittäin ahdistuneena. Käteni vapisivat niin, että tuskin sain meikattua. Mielessäni oli vain yksi ajatus: Miten jaksan tämän päivän?

Töissä olin koko ajan ahdistunut ja ylihuolestunut kaikesta. Onnistuin kuitenkin näyttelemään tavallista minääni. Me opet ollaan pohjimmalta ehkä vain keskinkertaisia näyttelijöitä. 

Masennustani hallitsi nimenomaan ahdistus. Päälimmäisinä tunteina ei olleet suru ja alakulo. Tietysti olin surullinen olostani. Iltaisin sängyssä alakulo puhui:"Ei sinusta ole enää ihmiseksi. Ei sinusta ole mihinkään."

Töiden jälkeen sain kotityöt joten kuten tehtyä. 

Aloin eristäytyä. En halunnut tavata edes ystäviänikään. En jaksanut. Töiden ja kotitöiden jälkeen makasin sängyssä tyhjin silmin.

Menin psykiatrille. Sain masennuslääkkeet.

Diagnoosi keskivaikea masennus.

Vei reilun kuukauden, että lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Mutta ei ne minua niljanteisesta suosta nostaneet. Olo vähän tasottui. Mutta olin edelleen hyvin ahdistuneesti masentunut. Sain myös lähetteen juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Elin päivä kerrallaan: kumpa jaksaisin tämän päivän.

En halunnut sairauslomaa. Koska uskon, että se olisi voinut jopa pahentaa masennustani. Kaiken kurjuuden keskellä minulla oli edes jokin suunta elämässä: työ. Töiden vuoksi en myöskään voinut eristäytyä kokonaan.

               Nurmaa joki patoineen.

Yhtä selkeää syytä en psykiatrien ja itseanalyysin kanssa sairauteeni löytänyt.

Kaikki oli elämässäni juuri silloin hyvin. Kaksi, tervettä kouluikäistä lasta. Hyvä aviomies. Mukava työ. Kivat harrastukset ja ystävät. Sopivasti lepoa ja työtä.

Joten ehkä masennus pystyi ottamaan tilansa, jota se oli odottanut jo kauan.

Se sai toteutua.

Minun oli ehkä aika surra kaikkea raskasta, mikä liittyi erityisesti nuoruuteeni. Isän itsemurhaa. Äidin kuolemista viinaan. Parhaimman ystäväni itsemurhaa. Ja monen niin läheisen kuolemaa.

Luulin surreneeni  jo tarpeeksi. Itkin jokaista läheistä vuoden verran.Mieli on tieteessäkin niin tutkimaton, että mitään 100% varmaa siitä ei voi sanoa.

Minua ei kiinnostanut mikään.Minua ei haluttanut mikään.En saanut ruokaa kunnolla alas. Laihduin. En jaksanut liikkua. Ennen se oli ollut suuri mielihyvän lähde.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että etenkin liikunta helpottaisi masennusta. Entä jos ei millään keinolla jaksa liikkua?

Minulle tuli rintakipuja ja pääkipua. Unettomuutta ei onneksi tullut. Ehkä pakenin uneen kurjaa tilannettani. Käteni vapisivat jatkuvasti.Sydän hakkasi.

Mieheni tuki minua parhaansa mukaan.

Mutta sitten toukokuussa - talven sinnittelyn ja tuskan jälkeen - romahdin.

Olin menossa töihin valvomaan koetta, mutta en millään meinannut päästä opehuoneeseen vieviä portaita ylös. Jaloista meni kaikki voima. Valtava ahdistus vyöryi päälleni.

Porras portaalta kuin hyvin iäkäs nainen sain raahauduttua opehuoneeseen ja sieltä rehtorin huoneeseen. Kerroin rehtorille, että minulla on kaikin puolin paha olo, ja voisiko hän pyytää miestäni hakemaan minut kotiin. En olisi siinä mielentilassa pystynyt ajamaan autoani.

Mistä tuo ihmeviiva tuli tähän kuvaan? Vitsit kun en osaa tehdä mitään sen pois saamiseksi. Digiblondi vain nöytyy kohtaloonsa.

Työvuoden vajaat kaksi viimeistä viikkoa olin sairauslomalla.Lääkemäärääni nostettiin tuhdisti toukokuisen romahduksen jälkeen. Kesän aikana masennus alkoi hiljalleen parantua. Ehkä levon vaikutuksesta. Ja siitä että aloin pikku taas kuntoilla.

Pystyin taas suunnittelemaan elämääni eteen päin. Yritin jaksaa tavata ystäviäni. En enää raahautunut päivä kerrallaan eteen päin.

Nyt jälkeen päin ihmettelen sitä, miten ylipäätään jaksoin aamulla pukeutua, laittaa hiukset ja meikata. Vapisevin käsin.Ja etenkin raahauduttua töihin!

Jos masennuksessa jotakin positiivista oli. Opin nauttimaan sen jälkeen elämästä enemmän. Pienistä, isoista, kaikista hetkistä. Löysin myös ehkä oman jaksamiseni rajan.

Onko sinulla ollut masennuskausia?




Lähteeet: kuvat omat