Asuin opiskeluaikojeni alussa kaksi vuotta erään miehen kanssa. Hän osoittautui persoonallisuushäiriöiseksi. Sairasti - minun diagnoosini mukaan - epävakaata persoonallisuushäiriötä. Pitkään ajattelin myös narsistista persoonallisuudenhäiriötä. Mutta hän kuitenkin kykeni jonkinlaiseen empatiaan ja oli melko usein voimakkaasti ahdistunut. Joten narsisti hän ei ollut.
Hän ei myöntänyt sairauttaan. Eikä missään nimessä minnekään psykiatrille halunnut mennä. "Ne on itse hulluja."
Suhteen alussa hän oli tietty kuin Herran enkeli. Muun muassa huomaavainen ja sopivan miehekäs. Kun olimme - aivan liian nopeasti - muuttaneet yhteen, ymmärsin pian hänen ailahtelevaisuutensa. Kun hän oli hyvällä tuulella, kaikki oli ihanaa ja minä korvia myöten ihastunut.
Kun hän oli todella huonolla tuulella - ilmiselvästi hyvin ahdistunut - minä olin tyhmä huora. Huonoina aikoinaan hän myös kasvatti minua kovalla kädellä. Eli löi ja potki. Tietysti oli jälkeenpäin hirvittävän pahoillaan. "En tiedä mikä minuun meni."
Suurimman osan ajasta hän oli mielenkiintoinen, hyvin älykäs (teki tohtorin väitöskirjaansa, minä vasta puoli vuotta opiskellut), hyvä keskustelukumppani ja vastasi fyysisesti miesihannettani. Vällyjen alla meni miltei täydellisesti. Ei siitä ole - vain niks ja naks - helppo lähteä.
Olisi pitänyt lähteä jo ensimmäisen lyönnin jälkeen. Mutta rakastin, uskoin ja toivoin. Ja olin hyvin nuori silloin. Parikymppinen. Ei ollut vielä kauheasti elämänkokemusta. Minun silloinen kohteluni mätsäsi lapsuuden perheen kanssa. Tosin lapsena minua ei hakattu. Väkivalta oli henkistä. Eli asetelma oli tuttu ja paradoksaalisesti turvallinen. Valitsevathan monet alkoholistin tyttäret usein kumppaneikseen alkoholistin. Tuttu meno voi jatkua.
Nyt tällä elämänkokemuksella ja psykoanalyyttisen terapian läpikäyneenä. En eläisi päivääkään minua väkivaltaisesti kohtelevan miehen kanssa. Se on ehdoton ei.
Minusta tuli tämän suhteen aikana ikävä ihminen. Näin kaiken kielteisesti. Elämän, opiskelun, jopa ystävät. Vain valitin ja märysin. Hakkaaminen musersi itsetuntoni. Se oli melkein raskaampaa henkisesti kuin fyysisesti. Onneksi en saanut mitään pysyviä fyysisiä jälkiä tästä suhteesta.
Olin täysin nolla, mitätön. Kaksi vuotta.
Sitten viimein myönsin itselleni, ettei väkivalta tule koskaan loppumaan. Ihanista kukkakimppu vakuutteluista huolimatta.
Halusin erota. Hän ei halunnut erota. Siitäkin aikamme riitelimme.
Viimein sain oman asunnon. Erosimme. Vihdoin! Mutta hän varjosti ja kyttäsi minua vielä joitakin kuukausia.
Kunnes löysi uuden naisen. Uuden kohteen.
Nämä seuraavat negatiivisuudesta, ikävästä ihmisestä kertovat jutut eivät kaikki sovellu minun tapaukseeni. En ollut kovin kauaa ikävä ihminen. Eron jälkeen elämä tuntui taas elämisen arvoiselta. Hyvältä elämältä.
Ikävästä elämästä, negatiivisuudesta
Kaikkihan joskus valittaa ja ajattelee kielteisesti. Mutta jos huomaa, että kielteisyys ottaa tyystin vallan. Häiritsee jo itseäkin ja läheisiä. Kannattaa pysähtyä miettimään.
Tavalliseen elämään kuuluu kielteisiäkin tunteita. Pahaa mieltä. Surua. Ahdistusta. Pettymyksiä.
Eräässä tutkimuksessa todettiin, että pessimistin riski kuolla sepelvaltimotautiin on noin kaksi kertaa suurempi kuin jonkin sortin optimistin.
Kielteisyys voi olla myös opittu tapa. Jos ihminen toistaa jatkuvasti mielessään kielteisiä asioita. Alitajuntakin alkaa uskoa niihin.
Kiinalaisen sananlaskun mukaan: se mihin keskittyy, kasvaa.
Paha kriisi tai trauma voi selittää sitä, miksi joku on koko ajan kielteinen. Kriisi sopii ehkä minunkin kahden vuoden negatiivisuuteen. Pitäisi pysähtyä pohtimaan. Onko ajatuksissa pettymystä tai surua? Kenen ääni päässä toitottaa kielteisyyttä? Onko se ehkä liian ankaran, vaativan tai välinpitämättömän äidin tai isän ääni? Kenties alakoulun opettajan ääni?
Ajatuksia ja tunteita vastaan ei kannata taistella. Silloin ne vain voimistuvat. Tunteet tulevat ja menevät. Kuten säät, linnun lento tai pilvet taivaalla.
En ole taaskaan muistanut otta selfieitä. Vaikka tyttärni mukaan ne ovat luonteva apu kamerakammoon. Tässä eilen hipaistu. Syysaurinko paistoi. Työt oli juuri loppuneet. Vaikutan surulliselta, vaikka en sitä ollut. Onpas tämä vaikeaa:
Oletko sinä tavannut ns. ikäviä ihmisiä, joiden tunteet on tarttuneet?
Lähteet: Kauneus&Terveys 11/2017, kuusi ensimmäistä valokuvaa Pexel, loput omat.
Kiitos tästä poistauksesta Marja. Kosketuspintaa löytyy omaan elämääni. Erosin ensimmäisestä miehestäni, kun lapsi ilmoitti tulostaan. Lähdin ensimmäisestä lyönnistä ja tunsin siitä syyllisyyttä. Olin ikävä ihminen. Onneksi lapsi syntyi ja toi iloa elämääni. En muistanut enää katsoa elämää mustien lasien läpi. Aurinkoa päivääsi!
VastaaPoistaKiitos, Kirsti, kommentistasi. Olit viisas, kun lähdit heti ensimmäisestä lyönnistä. Vaikka lapsikin oli tulossa. Selvisit siitä kaikesta yksin. Se on raskas homma olla yksinhuoltaja. Kun pieni lapsi vaatii kahdeltakin vanhemmalta paljon. Lahjoja silti ovat.
PoistaKoskettava kirjoitus! Uskon, että suhteesta on vaikea lähteä, vaikka se on vahingollinen. Haluamme uskoa hyvään, ja että toinen voi muuttua.
VastaaPoistaOnneksi ymmärsit lähteä ennen kuin mitään peruttamatonta tapahtui! Ikävää, että tällainen henkilö osui kohdallesi!
Kiitos Minnea Muru kommentista. Niin, on todellakin vaikea lähteä. Kun vielä rakastaa. Kaikesta huolimatta.
VastaaPoistaHuh, jouduitpa ikävään ja kuormittavaan ihmissuhteeseen. Onneksi pääsit siitä kuitenkin irti! Muiden ihmisten tunteet tarttuvat minuun todella helposti. Lähipiirissäni ei kuitenkaan ole sellaisia ihmisiä, jotka jatkuvasti olisivat huonotuulisia tai hankalia. Negatiiviset tunteet eivät minua siis onnekseni kuormita!
VastaaPoistaKiitos Milja kommentistasi. On hienoa että lähelläsi on vain hyvää energiaa.
VastaaPoistaHyvä että jaoit tämän ajatuksen. Tälläisestä on aina ikävä lukea, mutta ehkä teksti herättelee samassa tilanteessa olevia.
VastaaPoistahanna
www.hannamariav.com
Parisuhde vaikuttaa ihmiseen niin monella tavalla. Hyvä, että pääsit irti huonosta suhteesta ja pystyt kirjoittamaan siitä näin avoimesti.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Parisuhde heijastuu koko elämään. Olen onnellinen, että sain viimein lähdettyä. Enkä vain sinnitellyt elämää mahdottoman rakkauden takia.
PoistaKiitos hannamaria kommentistasi. Kirjoitin tekstin näin suorasukaisesti myös siksi. Jos joku elää juuri nyt väkivaltaisessa suhteessa, edes ajattelisi vapauden mahdollisuutta.Jos on jo lapsia, edes suojellakseen heitä näkemästä pahaa. Yleisesti ottaen tämä tuli mieleen, kun luin negatiivisista, ikävistä ihmisistä ja havahduin siihen, että itse olen joskus ollut juuri sellainen.
VastaaPoistaVoi olla niinkin, että kun on rakkaudetta kasvanut ja saanut sen myötä osakseen huonon itsetunnon niin heti kun vastaan tulee joku, joka vähän huomioi, sitä rakastuu päätä pahkaa. Huono itsetunto näkyy olemuksessa, ja ne joilla on asiat kunnossa, eivät tällaisiin ihmisiin ihastu, mutta he, joilla itsellään on ongelmia itsensä tai muiden ihmisten kanssa tarttuvat kiinni kuin takiainen: Tunnevammainen löytää tunnevammaisen ja vakka kantensa valitsee. Siitä se sitten alkaa tunteiden hullunmylly ja myräkkä, missä ei toisin ajoin ole mitään järkeä enää, mutta irti ei päästä vaan enemmän vain solmuun mennään.
VastaaPoistaKiitos, Eeva kommentistasi. Niinhän se on vakka kantensa valitsee. Olen onneksi myöhemmin käynyt psykoanalyyttisen psykoterapian läpi ja tutustunut aika hyvin itseeni. Saanut traumojakin avattua. En ole maailman tasapainoisin ihminen vieläkään. Mutta osaan rakastaa, tehdä työtä ja leikkiä. Kuten arvoisa herra Freud aikoinaan mielenterveyden määritteli. Uskon että olemme täällä kasvamassa ja oppimassa. Olen vielä keskeneräinen. Ehkä ihan loppuunkin asti. Odotan ja toivon kovasti vanhuudelta eheytymistä. Jos saan elää niin pitkään.
VastaaPoista