Äitini oli alkoholisti

Äiti kuoli 20 vuotta sitten. Noista ajoista on jo niin kauan aikaa ja minä jo keski-ikäinen nainen, että pystyn ja haluan kirjoittaa tästä aiheesta.

Alkoholismi koskettaa - tavalla tai toisella - monia ihmisiä. Tämä kirjoitukseni on vain pintaraapaisu aiheeseen.

Alkoholismi on sairaus. Ja hyvin perinnöllinen. Aihetta on tutkittu tieteellisesti. Siitä todistaa sekin, että äitini yhdeksästä sisaruksesta viisi on kuollut viinaan. Äidin isäkin oli viinamäen miehiä.

Äitini alkoi juoda isän itsemurhan jälkeen. Hän ei osannut tehdä surutyötä. Isän hautajaisissa hän sanoi meille lapsille:"Nyt ei itketä, kun isä jätti meidät tällä tavalla."Nieleskelin ja yritin ajatella kaikkea mukavaa. Onnistuin olemaan itkemättä. Vaikka isä oli minulle hyvä ja rakas.

Alkoholismi kehittyi vähitellen. Aluksi äiti otti konjakin yömyssyksi. Sitten useamman. Ja vielä useamman. Noin kahden vuoden kuluttua hän oli täysin alkoholisoitunut.

Hän oli sairauslomalla selkäkipujen vuoksi, joihin ei löytynyt mitään syytä. Ne oli varmasti psykosomaattisia. Selän voimalla ihan konkreettisesti kannetaan. Äiti ei jaksanut kantaa suruaan. Vaan laimensi tunteensa väkevillä viinoilla: konjakilla, ginillä, koskenkorvalla ja viskillä.

Minä jouduin huolehtimaan kodista lukion käynnin ohella. Muun muassa laitoin ruokaa, tiskasin astioita, leivoin, siivosin, pesin pyykin. Siskoni oli jo muuttanut pois kotoa. Kaksi veljeäni osasivat tehdä vain niin sanottuja miesten töitä.

Me lapset teimme kaikkemme, että äiti lopettaisi juomisen. Puhuimme. Maanittelimme. Raivosimme. Pakotimme hänet Järvenpään sosiaalisairaalaan. Kaadoimme viinat viemäriin. Mutta oikean alkoholistin tavoin hänellä oli aina pulloja jemmassa. Siitä asiasta alkoholisti osaa huolehtia.

Äiti lukittautui aika usein saunatiloihin ja uhkasi tehdä itsemurhan. Lukot piti monesti murtaa auki.

Joskus hän simahti keskelle pihaa. Juopotteli juopon naapurin kanssa. Lukuisat uudet miesystävät oli alkoholisteja. Hyvin usein meillä lapsilla oli siksi huolehdittavana kaksi alkoholistia.

Äitini juominen oli hyvin rankkaa. Hän joi vain väkeviä viinoja. Häpesin äitiäni. Vihasin äitiäni. Etenkin silloin kun hän julkisissa tiloissa mokasi itsensä ja meidät lapset riekkumalla ympäripäissään.

              Nurmaan joki ja entisen sulun rauniot

Välillä hän joutui deliriumissa eli juoppohulluustilassa sairaalaan. Alkoi nähdä näkyjä. Oli hyvin levoton. Puhui kummallisuuksia. Joka sairaala kerta lääkärit olivat huolestuneita hänen huippukorkeista maksa-arvoistaan ja maksan tilasta. Käskivät ehdottomasti lopettaa juomisen.

Mutta alkoholisti ei parannu, jos ei sitä itse halua. Kaikki lähtee omasta halusta, päätöksestä, motivaatiosta. Äidillä ei ollut motivaatiota. Luulen - siis vain luulen - , että hän halusi tehdä hitaan itsemurhan. Päästä rakastamansa miehen, isän luo. Jota ei uskaltanut tai osannut surra kunnolla.

Noin kymmenen vuotta juotuaan äiti kuoli. Olen antanut hänelle anteeksi. Mitäpä ihminen voi sellaiselle sairaudelle, josta ei halua edes parantua. Aivan lapsuudessani - ennen juomistaan - hän oli hyvä, huolehtivainen, valoisa äiti. Hyvä ihminen. Ja sen juovan äidin sisimmässä oli edelleen se hyvä äiti.

Kuolinvuoteellaan hän sai vaivoin kuiskatuksi viimeiset sanansa minulla: "Kiitos." Itkin ja itkin. Siitä ei meinannut tulla loppua. Joka pyhäinpäivä ja joulu sytytän hänen kuvansa viereen kynttilän. Muistelen kaikkea hyvää, mitä häneltä sain.

Lähteet: kuvat omat