perjantai 22. syyskuuta 2017

Peruutin taas toiseen autoon - höseltäjä ratissa


Viime torstaina oli taas muka kiire. Peruutin ruokamarketin parkkipaikalla. 

Kehnosti.

Kolhin viereistä autoa.

Ei hyvä ei.


Olin vielä mieheni autolla liikenteessä. Ajattelin, että tästä ei sitten kunnian kukko  (mieheni) laula kotona.

Vaikka hänellä on aivan jumalattomasti autoja. Mutta kaikki niin kovin rakkaita. Omine erityispiirteineen.

Pidän vauhdista. Mutta olen surkea kuski. Huono yhdistelmä.

Olen sen kyllin monta kertaa kokenut. Ajoin ajokortin vasta päälle kolmikymppisenä. 

Kolmannessa inssissä pääsin puhtaasta armosta lävitse. Lupasin insinöörille, että ajan vain työpaikan ja kodin välisiä matkoja.


Nyt muistan, että olen aiemmin kirjoittanut huonosta ajotaidostani
postauksen Nainen ratissa toukokuun puolella.

Siinä oli juttua näistä lukemattomista peruutusmokista.

Ainakin kaksi kertaa joka talvi ojaanajosta. Viimeisin kerta oli vakavahko ihan terveydenkin kannalta.



No niin, palataan marketin pysäköintipaikalle. Mokan huomattuani kirjoitin lapun auton tuulilasiin.

Muka kiireisenä (pitäisikö tehdä minua ja varmaan monia muitakin ihmisiä kuvaava uusi sana mukakiireinen) ihmisenä ei ollut paljon aikaa odotella auton omistajaa. Mutta omistaja tulikin onneksi paikalle aika nopsaan.

Ja koko tutkinnan ja keskustelun ajan hän tytötteli minua.

Mikä tietenkin kismitti. Mutta nieleskelin kiukkuani.

Ei olisi tullut mieleenkään pojutella häntä. Hän oli kaikkine eleineen, ilmeineen, asentoineen Pomomies.



Asia oli hänelle hyvin vakava.

Minusta vain pientä pintanaarmua. Ei ollenkaan vakavaa.

Mielessäni tietysti mutisin ja puolustelin itseäni.

Mieheni auto on älyttömän iso. Olen tottunut ajamaan pienellä autolla. Siksi en hahmota ison auton liikkumista. Mies ei vaan saa autoani korjattua. Tavallaan syy on siis hänen...



Tämä kärsinyt osapuoli oli  parkkeerannut autonsa aivan parkkiviivaan kiinni.


Itse asiassa koko kolhiminen oli hänen syytään. Miksi pysäköi aivan parkkiviivaan kiinni? 

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.



Mies otti hyvin totisena valokuvia vaurioista. Käski minunkin ottaa. Miksi hemmetissä? 

Ehkä siksi että esittelisin mokani miehelleni. "Rakas lajitoverini: tällaista jälkeä sai akkasi aikaan!"



Yritin valokuvata, mutta hetken päästä mies sanoi jotakin, että tuosta ei tule mitään. Sulla on aivan väärä kulma.

Niinpä hän osaavana ja vakavana ihmisenä otti valokuvat minullekin. 

Yksi niistä seuraavaksi. Muissa kuvissa näkyi rekkari. Jotenkin tuntuu, että ei ole oikein julkistaa somessa rekkareita. En tiedä onko se väärin tai laitonta. Mutta naisena aina tuntuu. Mikä on oikein tai väärin tai sinne päin.


Minusta tuossa kuvassa on likaa eniten. Huono kuva vaikka otettu oikeasta "kulmasta". Live-tilanteessa näin pari naarmua vain lähellä rengasta.

Hanskalokerosta piti kaivella hänelle "paperit".

En edes tiedä, mitä "papereita" ne on. Mutta muovitaskun sisässä niitä oli. 

Tämän pomomiehen mukaan ne oli kunnossa. Jaahas, jokin kunnossa sentään.



Mies vaati minua kirjoittamaan myöntävän lausunnon, että kolhin hänen autoaan 21.9.2017. Nimikirjoituksella varustettuna. Olisi  jo siinä vaiheessa huvittanut kirjoittaa nimmariksi: Eräs Tyhmä Akka.

Pomomies kun oli hidas. Minulla mukakiire.

Tylsistytti. Pomomiehen mielestä varmaan auvoinen tilanne.

Sai  s***tana olla kukko!



Pomomies käski tehdä päivän sisällä vahinkoilmoituksen. Ja sanoi, ettei olekaan auton omistaja. Hieno Volvo oli vain lainassa hänellä.

Ja niin kuin hetki sitten hän oli esiintynyt polleana ja tärkeänä auton omistajana. 

Tutkimattomat ovat herrain tiet.




Vakuutusyhtiölle tehtävä vahinkoilmoitus on monimutkainen ja vaikea.

Nykyään. Kun sen voi tehdä vain netissä.

Eikä paperisia enää ole. Olen täyttänyt pitkällä autolla möhlimiskokemuksella noita paperiversioita monet kerrat. Itse asiassa olin jo vanha kettu niitten täyttelemisessä.

Ja nyt jouduin taas digimaailman pyöritykseen.



Samaisena iltana muutama tunti siinä digimaailman kanssa tuiskatessa meni. Mutkikkaan asiasta teki naisen- ja vahinkoilmoituksen logiikan kannalta se, ettei pomomies ollutkaan auton omistaja.

Vitsi! Kerrankin ns. asialogiikka ja naisen logiikka kohtasivat.

Se oli melkein liikuttava hetki.



Onneksi pyysin hänen puhelinnumeronsa ja soitin hänelle kysyäkseni vahinkoilmoituksessa vaadittavaa auton omistajaa.

Asia sai aivan uudet levelit. Pomomies sanoi puhelimessa, ettei hän tiedä omistajan sukunimeä. Onko tuo nyt sitä miehen logiikkaa?

Outoa kyllä. Naisen mielestä. Lainata auto ihmiseltä, jonka sukunimeä ei tiedä.

Mutta edelleen tutkimattomia ovat herrain tiet.



Piti sitten jäljittää omistaja rekisterinumeron perusteella...

Huh ja Puh! 

Uusi oppimiskokemus. Pitäisi opetella toimimaan auton kanssa hitaammin ja taitavammin. Ei tulisi näitä kuormittavia digi vahinkoselvityksiä.

Enää koskaan!






Minkälainen autokuski sinä olet?


Lähteet: kuvat omat

14 kommenttia:

  1. Olipa sinulla päivä! Huh, mikä kokemus kaikkine mielenkiintoisine käänteineen. Kerran olen ajanut auton talviliukkailla katolleen. Kyydissä oli kaksi lainalastemme äitiä, jotka hain asemalta meille tapaamaan lapsiaan. Toinen oli sinullekin "tuttu Anneli". Koko tapahtuma oli epätodellinen. Kun iso auto lähti luisuun koheltajakuskin käsissä, ajattelin sen olevan loppumme. Puita vilisti vasemmalla ja oikella. Lausuin rukouksia mielessäni ja näin silmissäni lehtien otsikot: SIJAISÄITI AIHEUTTI LASTEN BIOLOGISTEN ÄITIEN KUOLEMAN! sitten tapahtui jotain, mitä en pysty selittämään. Kuin hidastetussa elokuvassa auto alkoi hurjan kiepunnan jälkeen leijailla hitaasti maahan, johon tupsahti pehmeästi lumeen katolleen. Roikuimme vöistämme päät alaspäin. Kolmesta suusta tuli yhtäaikaa: "oletteko kunnossa?" Ketään ei sattunut. Auto meni lunastuksen ja vakuutuksen bonukset tippuivat. Jonkun paikalle kutsumat poliisit puhalluttivat minut. Sain suullisen huomautuksen liian suuresta tilannenopeudesta. Toisen kerran autoon tuli iso remontti vastapuolen vakuutuksen piikkkin, kun nuori mies peruutti autoni kylkeen parkkipaikalla kovalla vauhdilla. Ovien välinen tolppa katkesi ja kumpikin ovi vääntyi. Että osaa ne miehetkin koheltaa. Itse olen esim. kolhinut sivupeilin kehystä, kun olen peruuttanut ulos tallista. En ole ylpeä kuskin taidoistani. Turvallisia autoseikkailuja jatkossa meille kummallekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kirsti, kommentista. Ikävä tuo ojaanajo, mutta selvisitte siitä ehjin nahoin. Se on jännä se tunne, kun auto lähtee käsistä, eikä voi tehdä mitään. Kuolema piipahtaa mielessä. Ja sitten sitä vain mennään. En ole minäkään ylpeä itsestäni kuskina. Olen vaan jotenkin niin hemmetin epäkäytännöllinen. Kiitos turvallisten autoseikkailujen toivotuksestasi!

      Poista
  2. No huhhuh ja voihan pomomies. Pakko nyt analysoida tähän väliin, että tosimiehellä eli sellaisella herrasmiehellä olisi riittänyt lämpöä ja jopa huumoria tähän asiaan, vaikka kaiketi hän on hieman kiusallisessa tilanteessa. Onhan se toki niinkin, että esim. kun oman auton perään ajettiin, niin ottihan se täällä maaseudulla kupoliin, että autoni oli 10-päivää pajalla. Vaikka onkin pintanaarmua, niin kyllä se sitten voi hankaloittaa elämää, jos auto joutuu pitkään pajalla olemaan.

    Olen käynyt autokoulun päälle 30veenä Latviassa (asuimme siellä 4-vuotta) ja uskon siihen, että kun oppii Riian keskustassa ajamaan, missä kukaan ei anna tietä, niin pärjää kyllä täällä Suomessa hyvin. Silti en ajele stadin keskustassa mielelläni. Ajokoulun ope nimitti ekan tunnin jälkeen Schumacheriksi, myönnän raskas on kaasujalka. Autoani en ole koskaan kolhinut toiseen, mutta voi pojat, parkkihalliin, kaivoon, betoniporsaaseen ja myös oman pihan porttiin olen kyllä. Nyt tosin en enää vuosiin, mutta mutta vannomatta paras.

    Olet kyllä huippukirjoittaja, niin hauskaa luettavaa piinallisesta tilanteesta. <3

    Kivaa viikkistä Marja <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi, Tiia. No, joo. Jos olet Riian liikenteessä saanut autokortin, olet pro! Tullut käytyä siellä pari kertaa. Minä ajelin korttini Kokkolan rauhaisilla kaduilla.Tämä herra ei ollut kyllä herrasmies vaan pomomies. Sieppasi tosi kovasti kun hän tytöttelikin minua! Minulla kanssa raskas kaasujalka. Suuret onnittelut, että et ole kolhinut muita autoja vaan kohteesi ovat olleet järkevävämpiä.

    VastaaPoista
  4. Huh huh mikä päivä ja tuo pomomies. Olen itsekkin kerran peruuttanut auton toiseen autoon ja onneksi oli oman perheen auto. Sekä olen myös talvi olosuhteissa ajanut autolla ojaan ja kyllä säikäytti pahasti. Olenkon nykyään vähän aremman puoleinen kuski, tosin tähän myös vaikuttaa läheisen ihmisen itsemurha jonka teki autolla ajaessa.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Nicola kommentistasi. Ojaan ajo säikäyttää aina. Osanottoni läheisen ihmisen itsemurhaan. En ihmettele yhtään, että tekotapa vaikuttaa sinun ajamiseesi. Minulla on kaksi läheistä tehnyt itsemurhan. Ei siitä koskaan kokonaan toivu. Jää aina kysymys: Olisinko voinut auttaa jotenkin paremmin ja enemmän?

    VastaaPoista
  6. Onpa ollut melkoinen päivä! Mutta onneksi peltiä saa rahalla uutta, ja ihmiset puolestaan... No, ihmiset osaavat olla toisinaan hyvinkin mielenkiintoisia. Hyvä vaan, jos sait kuitenkin kaiken nyt kerralla hoidettua! :) Mulla ei onneksi ole ollut kuin muutama tilanne (kop kop...), kun on vastaavaan joutunut, mutta eihän sitä koskaan tiedä... Toivottavasti ei osu enempää pomomiehiä kohdalle ja autoilut sujuu naarmuitta eteenpäin! :)

    - Asta B.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Anonyymi. Tuo tapaus vei vain reilun tunnin päivästäni. Pomomiehet jätän omaan arvoonsa. Vahinkoilmoituksen kannsa - digibondina - tuhraantui ihan liikaa aikaa. Hyvä, että sinä, et ole joutunut samalle turmion tielle auolla ajoaisoissa kuin minä.

      Poista
  7. Voi hitsi minkälainen päivä! Tottakai auton kolhiintuminen harmittaa - varsinkin miehiä - mutta onneksi ei sattunut vakavampaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi kommentistasi. Juuri noin:erityisesti miehet ovat hyvin tarkkoja autoistaan. Sen olen huomannut möhlimisautolla-ajo historissani. Leikkekö se tosiaan peniksen jatke.

      Poista
  8. Johan on ollut kauppareissu! Samaistun tilanteeseen, kerran itsellenikin käynyt näin kaupan parkkipaikalla, vaikka muuten pidän kyllä itseäni ihan kelpo kuskina :D Ei ollut mukava tilanne ja itse säikähdin varmaan eniten. No siitä selvittiin ilman sen kummempia selvittelyjä, kun silmällä nähtävää jälkeä ei tullut. Inhottavalta kuulostaa tuo pomomies, varsinkaan jos ei edes auton omistaja ollut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Tuo Pomomies oli todella rasittava. Luuli omaavansa tiedon koko maailmankaikkeudesta. Autoilustakin. Pidin pokkani. Vaikka olisi haluttanut aloittaa tämän kaikkitietävän miehen kanssa keskustelu. Mutta nieleskelin mölyt vatssaani .Ja annoin herran loistaa!

      Poista
  9. Minä en ole kovinkaan paljoa kolaroinut, auto on kyllä muutamilla liukkailla pyörähtänyt takaisin tulosuuntaansa. Eräänä kesänä ajoin Kokkolan(!) keskustassa auton perään, joka kolhaisi sitten paria muutakin edessä olevaa. Paha juttu, että se tapahtui juuri täpötäyden torin kohdalla ja autot oli pysähtyneet suojatien eteen. Mun autosta katosi jarrut, ei auttanut vaikka kuinka jarrutin. Kamala tunne! Vasemmallekaan ei voinut kääntää, kun vastaan tuli autoja. Tietysti siinä tuli heti joku pottuilemaan että "nainen ratissa"... Poliisikaan ei uskonut, että mulla tosiaan meni jarrut. Auto hinattiin anopin pihalle ja siellä poliisit tuli uudelleen tarkistamaan mieheni pyynnöstä, että jarruletku oli tosiaan poikki. Onneksi en ajanut missään isommilla teillä satasta, jos olisi pitänyt hiljentää...

    VastaaPoista
  10. Kiitos, kommentistasi Eeviregina.Pystyn hyyvin ymmärtämään tunteesi:kun mitään ei voi tehdä. Onneksi siinä ei tapahtunut henkiövahinkoja. Kyllä naiskuskeihin suhtaudutaan vähän alentuvasti. Parkkipaikan pomomieskin tytötteli minua.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!