Parisuhteen sabotointi

Selvää  sabotointia on vaikka kumppanin toistuva pettäminen. Sitä on samalla passiivisempi toiminta kuten vetäytyminen.

Ihmissuhteisiin erikoistunut psykologi Maarit Grönroos nimeää sabotoinnin keinoksi myös marttyyriksi teketymisen, toisen ainaisen syyttelemisen ja mykkäkoulun pitämisen avoimen keskustelun sijaan.

Sabotointia voi olla myös taloudellinen toiminta. Ihminen saattaa käyttää yhteisiä rahoja omiin tarkoituksiinsa.

Sabotoinnin seuraukset tulevat usein esiin kaavamaisina riitoina. Riidan aihe saattaa olla vaikkapa se, pitääkö suhteen vaikeuksista puhua tai ei.

Keskustelun seuraukset saattavat pelottaa sabotoijaa, kuten se, että kumppani osoittaisi tyytymättömyyttä vetäytyjän toimintaan tai jopa kertoisi, että haluaa erota.

Sabotoija ei kuitenkaan tunnista omaa pelkoaan. Tämän vuoksi hän poistuu juttuhetkistä ovet paukkuen tai aloittaa mykkäkoulun vain siksi, että toinen kehtasi ehdottaa vetäytyjän mielestä turhaa keskustelua.

Sabotointiin vetäytymällä henkilöllä ei usein ole kykyä tai jaksamista käydä kumppaninsa kanssa vakavaa keskustelua siitä, pitäisikö erota.

"Sen sijaan sabotoija pyrkii viemään tilannetta omalla toiminnallaan kriittiseen käännekohtaan, jossa suhde varmasti tulee päätökseensä", Gröroos sanoo.

Tällaiseen toimintaan turvautuva sabotoija ei siis ota vastuuta suhteesta - muttei myöskään suhteen päättämisestä.

"Aina sabotoija ei todellakaan tiedosta sabotoivansa suhdetta. Mutta hän tekee sitä silti, ehkä siksi, että hän pelkää tulevansa lopulta torjutuksi."

Sabotoijan perimmäinen tarkoitus on usein suojella itseään. Ehkä vaikeat kokemukset aiemmista suhteista ovat opettaneet tavan pysyä turvassa olemalla epäreilu toiselle. 

Tiedostamattaan sabotoija voi ajatella, että henkinen vetäytyminen suojaa itseä myös eron kipeydeltä, jos ero joskus tuleekin eteen.

Pettymyksiin "valmistautuminen" voi toki tarjota sabotoijalle hetkeksi helpottavan olon.

"Mutta ei tällaisella keinolla sisällöllisesti rikasta elämää varmaankaan saa. Monet puolet omassa itsessäkin jäävät tunnistamatta, jos toimii suhteissaan jatkuvasti peloista käsin. Silloin ei välttämättä opi huomaamaan, mitä esimerkiksi tarvitsee tai mitä pohjimmiltaan pelkää."

Lopulta ihminen saattaa saada itsensä katkerasti uskomaan niinkin, että hylätyksi tuleminen on hänen väistämätön kohtalonsa.

"Elämässä kun tulee uudelleen ja uudelleen vastaan tilanne, jossa toiselta hakee läheisyyttä mutta sen menettämiseen johtavalla tavalla."

Lähteet: Helsingin Sanomat 14.3.2026, kuvat omat

Loppuiko rakkaus - vai mikä?

Mieheni ja minun parisuhteessa riidellään joskus railakkaasti - minullahan on taipumus jopa heitellä astioita seinään, vaikka annankin miehen ymmärtää, että tähtään häneen (heh ja hih...). Riita sovitaan nopeasti. On turvallista kiintymystä ja luottamusta selvittää myös ikävät asiat, vaikka sitten riitelemällä. Kunhan ne selvitetään. Suhteemme kuluessa rakastuminen on muuttunut kumppanuudeksi ja rakastamiseksi. En voisi kuvitella eläväni ilman miestäni.

Jos parisuhde ei ole pitkään aikaan tuntunut oikealta ja hyvältä, kannattaa pysähtyä pohtimaan, mitä oikeasti toivoo itseltään ja toiselta. Kumppani voi sanoa, ettei hän tunne enää rakkautta. Mutta tunteen taustalla voikin esimerkiksi olla se, ettei toinen ole koskettanut häntä pitkään aikaan, tai että hän on joutunut hoitamaan yksin perheen talousasiat.

Jos riitojen juurisyyt eivät tule esiin, tilanne ei parane. On kuitenkin ehkä helpompi sanoa, ettei tunne rakkautta kuin selittää kaikkia niitä hetkiä, jolloin puoliso on loukannut tai ei ole toiminut oikein. Kohtaamattomuudesta voi seurata se, että toinen tai molemmat alkavat harkita eron mahdollisuutta.

                                 Tunteet vaihtelevat

Jokaisessa suhteessa on aikoja, jolloin tuntee, ettei mikään toimi. Negatiiviset tunteet eivät kerro heti siitä, että suhde on huono. Kannattaa muistaa, että tunteet ovat muuttuvia, niitä tulee ja menee.

On täysin tavallista, että joinakin aamuina kumppani ärsyttää tai joinakin on maailman ihanin ihminen tai jotakin siltä väliltä. Riidat kuuluvat elämään, eivätkä ne tarkoita, ettei toista rakastaisi. Se kertoo luottamuksesta toiseen, että on mahdollisuus sanoa kielteisiäkin asioita kumppanille ja että häntä ei tarvitse vain miellyttää.

On tietenkin myös todellisia syitä erota. Mutta jos eroajatukset tulevat usein mieleen, kannattaa myös pohtia, mistä kaikesta ne johtuvat. Liittyvätkö ne johonkin tiettyyn tapahtumaan? Mitkä hetket suhteessa on tunteitten laimenemisen takana? Seuraavaksi kannattaa kysyä itseltään, mitä haluaa suhteeltaan - ja elämältä ylipäätään.

On myös hyvä kysyä itseltään, johtuuko tyytymättömyys todella kumppanista vai itsestä. Esimerkiksi sairastuminen tai työttömäksi joutuminen vaikuttaa yhteiseen elämään, mutta suhteen lopettaminen ei korjaa ongelmaa. 

Rakkaus on elokuvissa ja viihteessä usein rakkautta isolla ärrällä. Viihde on voinut iskostaa meihin käsityksen ihmeellisestä sielunkumppanuudesta ja ruusunpunaisestakin elämästä.

Psykologi ja parisuhdeterapeutti Tony Dunderfeltin mukaan nykyään vaaditaan ennennäkemättömän paljon parisuhteelta, jotta osapuolet kokisivat sen toimivaksi. Haalistuneeseen parisuhteeseen ei enää jäädä pelkästään toimeentulon ja sosiaalisen aseman vuoksi. Kumppanin pitää olla paras ystävä ja suuri rakkaus, joka melkein heikottaa monen vuodenkin jälkeen.

Dunderfeltin mukaan rakkaus koostuu kolmesta rakkauden auringosta: läheisyydestä, seksuaalisuudesta ja vetovoimasta. Jos nämä osat ovat epätasapainossa, suhde kärsii.

Läheisyys on miellyttävää ja lämmintä yhteisoloa, johon kuuluu luottamus ja avoimuus. Toimivassa parisuhteessa kumppaneiden odotukset seksistä kohtaavat. Seksiä halutaan ainakin suunnilleen yhtä paljon, ja toiveista ja mieltymyksistä voidaan keskustella.

Vetovoima sisältää jännitteitä ja pitää suhteessa sen kuuluisan "kipinän". Yhteinen arki ei ole vain ihanaa pumpulia vaan myös riitoja ja erimielisyyksiä. Jos vetovoimaa ei ole tarpeeksi, suhde on lähinnä ystävyyttä. Jos vetovoimaa on sen sijaan liikaa, suhde voi olla pelkkää riitelyä.

Lähteet: Hyvä Terveys 8/2020, kuvat omat.

Minua petettiin avoliitossani

Jatkan eilistä aihetta. Eilinen postaus olisi ollut liian pitkä, jos olisin kirjoittanut siihen tämänkin.

Muutin  opiskeluaikoina lyhyen seurustelun jälkeen avoliittoon kivan miehen kanssa. Alku oli yltäkylläistä kuhertelua.

Mutta sitten kahden avoliittovuoden jälkeen selkisi, että mies oli pettänyt minua saman naisen kanssa monta kertaa.

Hän narahti kiinni petturuudestaan, kun pyysi minua hakemaan valokuvat valokuvausliikkeestä. Siihen aikaan valokuvaus  oli sellaista. Ei kännyköitä ja muita vehkeitä. Uteliaana avasin valokuvakuoren - olihan se vähän niin kuin meidän yhteinen - ja siellä oli kuvia minulle tuntemattomasta naisesta. Miehen petturuuskumppanista.

Raivosin, huusin miehelle oikein olan takaa. Sitten päälle vyöryi raskaita tunteita. Enkö minä ole tarpeeksi hyvä miehelle? Mitä vikaa minussa on? Miksi en riitä? Itsetunto oli rapana ja kurana.

En voinut enää luottaa avokumppaniin. Halusin erota. Vaikka mies kuinka vakuutteli ja lirkutteli jättävänsä toisen naisen. Joka oli muuten melkein 20 vuotta häntä vanhempi. Ehkäpä kuuma puuma. Erosin ja muutin omaan asuntoon.

Jos kumppani jää kiinni pettämisestä. Petetty yrittää selvittää kaikin keinoin, mitä kaikkea muuta kumppani on valehdellut. Petetty haluaisi myös usein selvittää kaikki yksityiskohdat. Ihmisellä on luonnollinen tarve tietää, mitä on tapahtunut.

Pahimmillaan ajatukset saattavat jäädä junnaamaan: Oliko yhteinen elämä täysin valhetta? Elämältä voi pudota pohja.

Olisi tärkeää, että petetty kohtaa ja käsittelee vaikeat tunteensa. Itseä ei kannattaisi syyttää. Vaan omiin tunteisiin voi suhtautua ymmärtäväisesti. Voi ajatella: Vika ei ollut minussa. Olen kohdannut pahan epäoikeudenmukaisen, yllättävän asian. Jota saankin surra. Jos tunteita ei uskalla käsitellä. Vaan näyttelee vain pirteää, on riski masentua.

Olisi vähitellen hyvä päästä irti liiallisesta analysoinnista. Hyväksyä se ettei kaikkeen - varsinkaan toisen ihmisen - käytökseen voi vaikuttaa.

Oletko sinä tai joku lähipiirissäsi tullut petetyksi?

Lähteet:  Omat, Helsingin Sanomat 3.5.2018, kuvat omat

Uskottomuudesta

En ole ollut uskoton miehelleni. Eikä hänkään minulle. Mutta uskottomuus ei olisi maailmanloppu. Se voisi johtaa eroon. Mutta myös pohtimaan suhdetta ja aloittamalla uudestaan puhtaalta pöydältä.

Kuuluisa psykoterapeutti Esther Perel kirjoitta uudessa kirjassaan The State,  of Affairs:Rethinking Infidelity että uskottomuus on kulttuurissamme yhä tabu, josta mieluusti vaietaan. 

Se että saa tietää kumppaninsa olleen uskoton/olevan uskoton tuotta suurta henkistä kärsimystä petetylle osapuolelle. Itsetunto laskee. Miksi minä en riitä? Mitä vikaa minussa on? Miksi kumppani voikin olla noin iljettävä?

Uskottomuudesta olisi hyvä puhua enemmän, sillä isolla osalla meistä on ainakin jonkinlainen kosketus siihen. Joko on ollut itse uskoton. Kumppani on ollut uskoton. Ystävät ja läheiset ovat voineet kokea uskottomuutta.

Mikä on uskottomuutta? Joillekin se on seksi. Joillekin se on syvempi henkinen ihastus toiseen. Olisi hyvä jutella kumppanin kanssa, mikä on omasta mielestä uskottomuutta.

Ei ole yhtä selvää selitystä uskottomuudelle. Hetken hairahdus? Varsinainen parisuhde ei toimi?

Mitä mieltä olet uskottomuudesta? Onko sinulla nollatoleranssi?

Lähteet: Helsingin Sanomat 2.11.2017, kuvat Pexel, Pixabay

Olin huonossa parisuhteessa liian kauan ja silloin ns. ikävä, negatiivinen ihminen

Asuin opiskeluaikojeni alussa kaksi vuotta erään miehen kanssa. Hän osoittautui persoonallisuushäiriöiseksi. Sairasti - minun   diagnoosini mukaan - epävakaata persoonallisuushäiriötä. Pitkään ajattelin myös narsistista persoonallisuudenhäiriötä. Mutta hän kuitenkin kykeni jonkinlaiseen empatiaan ja oli melko usein voimakkaasti ahdistunut. Joten narsisti hän ei ollut.

Hän ei myöntänyt sairauttaan. Eikä missään nimessä minnekään psykiatrille halunnut mennä. "Ne on itse hulluja."

Suhteen alussa hän oli tietty kuin Herran enkeli. Muun muassa huomaavainen ja sopivan miehekäs. Kun olimme - aivan liian nopeasti - muuttaneet yhteen, ymmärsin pian hänen ailahtelevaisuutensa. Kun hän oli hyvällä tuulella, kaikki oli ihanaa ja minä korvia myöten ihastunut.

Kun hän oli todella huonolla tuulella - ilmiselvästi hyvin ahdistunut - minä olin tyhmä huora. Huonoina aikoinaan hän myös kasvatti minua kovalla kädellä. Eli löi ja potki. Tietysti oli jälkeenpäin hirvittävän pahoillaan. "En tiedä mikä minuun meni."

Suurimman osan ajasta hän oli mielenkiintoinen, hyvin älykäs (teki tohtorin väitöskirjaansa, minä vasta puoli vuotta opiskellut), hyvä keskustelukumppani ja vastasi fyysisesti miesihannettani. Vällyjen alla meni miltei täydellisesti. Ei siitä ole - vain niks ja naks - helppo lähteä.

Olisi pitänyt lähteä jo ensimmäisen lyönnin jälkeen. Mutta rakastin, uskoin ja toivoin. Ja olin hyvin nuori silloin. Parikymppinen. Ei ollut vielä kauheasti elämänkokemusta. Minun silloinen kohteluni mätsäsi lapsuuden perheen kanssa. Tosin lapsena minua ei hakattu. Väkivalta oli henkistä. Eli asetelma oli tuttu ja paradoksaalisesti turvallinen. Valitsevathan monet alkoholistin tyttäret usein kumppaneikseen alkoholistin. Tuttu meno voi jatkua.

Nyt tällä elämänkokemuksella ja psykoanalyyttisen terapian läpikäyneenä. En eläisi päivääkään minua väkivaltaisesti kohtelevan miehen kanssa. Se on ehdoton ei.

Minusta tuli tämän suhteen aikana ikävä ihminen. Näin kaiken kielteisesti. Elämän, opiskelun, jopa ystävät. Vain valitin ja märysin. Hakkaaminen musersi itsetuntoni. Se oli melkein raskaampaa henkisesti kuin fyysisesti. Onneksi en saanut mitään pysyviä fyysisiä jälkiä tästä suhteesta.

Olin täysin nolla, mitätön. Kaksi vuotta.

Sitten viimein myönsin itselleni, ettei väkivalta tule koskaan loppumaan. Ihanista kukkakimppu vakuutteluista huolimatta.

Halusin erota. Hän ei halunnut erota. Siitäkin aikamme riitelimme.

Viimein sain oman asunnon. Erosimme. Vihdoin! Mutta hän varjosti ja kyttäsi minua vielä joitakin kuukausia.

Kunnes löysi uuden naisen. Uuden kohteen.

Nämä seuraavat negatiivisuudesta, ikävästä ihmisestä kertovat jutut eivät kaikki sovellu minun tapaukseeni. En ollut kovin kauaa ikävä ihminen. Eron jälkeen elämä tuntui taas elämisen arvoiselta. Hyvältä elämältä.

Ikävästä elämästä, negatiivisuudesta

Kaikkihan joskus valittaa ja ajattelee kielteisesti. Mutta jos huomaa, että kielteisyys ottaa tyystin vallan. Häiritsee jo itseäkin ja läheisiä. Kannattaa pysähtyä miettimään.

Tavalliseen elämään kuuluu kielteisiäkin tunteita. Pahaa mieltä. Surua. Ahdistusta. Pettymyksiä. 

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että pessimistin riski kuolla sepelvaltimotautiin on noin kaksi kertaa suurempi kuin jonkin sortin optimistin.

Kielteisyys voi olla myös opittu tapa. Jos ihminen toistaa jatkuvasti mielessään kielteisiä asioita. Alitajuntakin alkaa uskoa niihin.

Kiinalaisen sananlaskun mukaan: se mihin keskittyy, kasvaa.

Paha kriisi tai trauma voi selittää sitä, miksi joku on koko ajan kielteinen. Kriisi sopii ehkä minunkin kahden vuoden negatiivisuuteen. Pitäisi pysähtyä pohtimaan. Onko ajatuksissa pettymystä tai surua? Kenen ääni päässä toitottaa kielteisyyttä? Onko se ehkä liian ankaran, vaativan tai välinpitämättömän äidin tai isän ääni? Kenties alakoulun opettajan ääni?

Ajatuksia ja tunteita vastaan ei kannata taistella. Silloin ne vain voimistuvat. Tunteet tulevat ja menevät. Kuten säät, linnun lento tai pilvet taivaalla.

En ole taaskaan muistanut otta selfieitä. Vaikka tyttärni mukaan ne ovat luonteva apu kamerakammoon. Tässä eilen hipaistu. Syysaurinko paistoi. Työt oli juuri loppuneet. Vaikutan surulliselta, vaikka en sitä ollut. Onpas tämä vaikeaa:

Oletko sinä tavannut ns. ikäviä ihmisiä, joiden tunteet on tarttuneet?

Lähteet: Kauneus&Terveys 11/2017, kuusi ensimmäistä valokuvaa Pexel, loput omat.