Elokuun ikäviäkin kuulumisia

En ole enää töissä. Juttu on suhruinen, mutta päätös asiaan tuli jo heinäkuun puolella. Kirjoitan tässä nyt vain, etten ole töissä. Enää. Kirjoitan tätä blogiani omalla nimellä, jos kertoisin koko tilanteen avoimesti, se johtaisi molemmat osapuolet oikeussaliin. Nyt tunteet heittelehtii helpotuksesta vihaan ja suruun. Ja ahdistukseen siitä, että olen nyt täysipäiväisesti kotona.

              Minä lueskelun parissa.

Nyt kotona on onneksi paljon tekemistä: talven polttopuiden sahaaminen, sadonkorjuu, sienestys, uutena marjastus (sekä sienten että marjojen putsaus ja jatkokäsittely), lenkkeily, kotityöt, tämä blogi, lukeminen, kaunokirjoittaminen, joka käy vaikeammaksi ikävä kyllä päivä päivältä.

Löysin lampaankääpää. Siitä sitten seuraavana päivänä miltei parasta sieniherkkuani lampaankääpäpihvejä.

Vie varmasti pitkän aikaa tottua uuteen tilanteeseen. Kriisihän tämä on, mutta kriisi on myös uusi mahdollisuus. On vain tutkittava vihan, surun ja helpotuksen tunteitani, ja päästä lopulta tasapainoon.

Tällainen 55-vuotias akankopukka tuskin helposti löytää uutta työtä, enkä ole varma haluaisinkokaan. Sen sijaan opiskelu kiinnostaisi. Tänä syksynä se on myöhäistä, mutta ensi syksynä mahdollista.

Olin purkamassa tuntojani ystävän kanssa lounasaikana paikallisessa thairavintolassa. Ruoka on uskomattoman hyvää, ja on suoranaisestaan ihme, että tässä kyläpahasessa on thairavintola. Olen yleensä etuajassa tapaamisissa, mutta nyt myöhäistyin puoli tuntia.

Toisen ystävän kanssa herkuttelimme kahveilla leipomokahvilassa. Kävimme läpi molempien murheita. Tämä ystäväni on kotiäiti.

Liityin taas mukaan yksityiseen maailmanparannuskerhoon. Suurin osa kerholaisista on vanhoja herrasmiehiä. Olen ainoa nainen ja yritänkin nyt houkutella hyvää kaveriani mukaan. Jokaisessa tapaamisessa yksi jäsen alustaa haluamastaan aiheesta, josta sitten keskustelemme. Ehkä filosofian opinnoista on hyötyä tässä lupsakkaassa kerhossa.

Ilmat on olleet kauniita elokuun lopun ilmoja. Minä en ole koskaan kärsimättömänä ihmisenä pitänyt marjanpoiminnasta, kun se on niin hidastakin. Mutta, mutta. Olen ehkä iän myötä ja muistakin syistä muuttunut kärsivällisemmäksi. Siiri-kissan monen kuukauden kesytys toi kärsivällisyyttä ja mikä onni oli, että hän kesyyntyi. Samoin laihdutus tammikuusta toukokuun loppuun toi kärsivällisyyttä.

                            Video mustikkametsästä.

Niinpä siisi otin kauniina päivänä marjanpoimijan ja sankon käteen ja talsin metsään. Levotontahan se poimiminen oli, mutta sain noin 6 litraa mustikkaa, vaikka vaihdoin marjapaikkaa yhtenään. Riensin mättäältä mättäälle. Yhteensä  olen nyt poiminut 28 litraa mustikkaa, mikä määrä ei mahdu enää pakastekaappeihin, joten mehustin eilen 10 litraa isossa kattilassa, koska ei ole mehumaijaa.

Poimin mustikoita myös siksi, että tuntuu täysin älyttömältä syödä kaupan pakastemarjoja puurossa, vaikka metsissä on tuoretta mustikkaa. Kaikki ei tietenkään pääse marjastamaan syystä ja toisesta.

Ja seuraavana iltana sama juttu:mustikkaan ja seuraavana. Minulla on taipumus innostua aina jostakin uudesta, ja nyt se on tämä mustikanpoimiminen. 

Loppukesän aamiainen: Sienisalaattia leivillä ja mustikkaa jugurtissa.

Sienessä olen samoillut joko pelkästään sienestäen tai marjankeruuseen yhdistettynä. Olen ehta sienihullu ja rakastan sienestämistä. Siihen en varmasti kyllästy koskaan. Mutta valitettavasti minulla ei ole suuntavaistoa, ja jos poikkean polulta, eksyn helposti.

                     Lampaankääpää.

Kuinkahan monta kertaa mieheni on pitänyt tulla minua huhuilemaan, kun olen tyystin eksynyt. Olen soittanut hänelle, kertonut missä autoni on ja neuvonut häntä lähtemään kävelemään polkua ja huhuilla. Eksyminen käy helposti  niin, että kun löydän hyvän sienipaikan, onnellisen hurmoksen vallassa kerään sieniä, mutta sitten minulla ei ole mitään käsitystä, missä se polku on, josta poikkesin syvemmälle metsään.

Paistoin lempisieniäni herkkutatteja pastaan.

Ja niin nytkin huomasin, ettei minulla ole aavistustakaan siitä polusta. Kävelin sinne päin, jossa oletin sen olevan. Mutta eipä ollut. Päätin kävellä suoraan korkeita kallioita kohti. Välissä oli suokin. Sitten soitin miehelle, jolla oli puhelinvastaaja päällä. Ei auttanut kuin jaanata eteen päin. Sitten suureksi riemukseni löysin vanhan metsäautotien pohjan ja lähdin seurailemaan sitä mäkien yli. Ja hitsit, tulin hiekkatielle, jonka läheisyydessä on naapurin kota. Pelastuin! Jees!

Ihanaa viikonloppua kaikille!