Lokakuun alun alakuloisiakin kuulumisia

Toisaalta tajuan ja toisaalta en tajua, että olen nyt työtön. Hyödytön. Menoerä. Taasen yhdestä näkökulmasta olen jo hyväksynyt asian, ja nauttinut vapaudestani. Mutta - niin kuin usein ihmisillä - tunteeni vaihtelevat. Vuorokauden aikana tunteet voivat muuttuakin laidasta laitaan.

Niin ja tämä postaus onnistui yhteneväisesti vain niin sanotulla normaali fonttikoolla. Itse pidän suuremmasta. Digiblondina tämä uusi Blogger teettää töitä. Ja kiitos paljon neuvoista tuon fonttikoon yhteneväisyyteen ihana bloggaaja Mentaalimatkaaja. Kuvat Blogger laittoi vähän vinksin vonksin.

Kuten olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että marjastan ja sienestän, homma on nyt vain edelleen ja edelleen jatkunut puolukoiden ja sienten poimimisena. Ehkäpä olen suunnannut tarmokkuuteni metsään. Ehkä kaikki on päin mäntyä. Kun innostun jostakin uudesta, voi sitä intoilun määrää. Mies kohottelee kulmakarvojaan. Hymähtelee, kun akan rotjake on innostunut taas jostakin uudesta. Kesäkuun helteillä olin innostunut polttopuiden sirkkelöinnistä ja moottorisahaamisesta. Aamulla heräsin tikkana uuteen, ihanaan puuhaan. Sitä hellejaksoa on ikävä.

En minä ole mitään kokeneiden marjastajien rinnalla, mutta olen poiminut nyt marjoja ensimmäistä kertaa reilut 20 vuoteen. Olen ollut liian kärsimätön siihen puuhaan ja etenkin marjojen siivoamiseen. Olenko kenties muuttunut? Onko ikä tuonut kärsivällisyyttä? Vai enkö vain jaksa kohkata koko ajan?


100 litraa mustikoita, 50 litraa puolukoita ja paljon sieniä. Poimiminen on todellakin mindfulnessia. Sen kun vaan poimii. Ja poimii. Aina vaan. Kunnes sankko on täynnä. Kaksi pakastinta on ollut jo ajat sitten täynnä, joten olen tehnyt mehuja ja hilloja sekä kuivannut sieniä.





Alakuloni unohtui toviksi, kun löysin uuden suppilovahverometsän. Edellinen avohakattiin. Siinä kyykin ja kiittelin suppilovahveroita. Ääneen. Olen alkanut puhua muillekin kasveille. On se myönnettävä, että minusta on tullut mökkihöperö.


Ja mökki on vähän sotkuinen. On pahoin kirvelevä se tunne ja ajatus, että nyt, kun olen kotona, sen pitäisi olla puti-putipuhdas ja pullan tuoksuinen. Olen mitellyt tämän asian kanssa. Kotirouva. Koti-sana ensin. Onko se tärkeämpi kuin rouva? Siis kotona rouva siivoaa.





Oli jaanailtava kauan aikaa, miten usein nyt tässä muuttuneessa tilanteessa on siivottava. Mutta päädyin entiseen kerran kuukaudessa. Jossakin kaukaisessa menneisyydessä se oli joka viikko. Ja kyllähän minä siivoaisin useammin, jos saisin joitakin kiksejä siitä, kun näkisin heti kätteni työn jäljen. Mutten saa. Enää. Armollisuutta ja itsemyötätuntoa? (Ovat muuten tätä nykyä kaksi kaikenlaisessa mediassa kyllästymiseen asti käytettyjä sanoja, ovat syrjäyttäneet sanan "voimaantua", mikä sana sekin puistattaa.)





Samapa tuo on minulle. Mutta entäs vieraat? He saavat nyt vain hyväksyä, että meidän koti on tällainen. Jonkinlainen perussiisteys meillä on, mutta tavaroilla on taipumus joko kadota tai kasaantua jonnekin nurkkiin.


Vapaaehtoistyötä olen tuumaillut, mutta se ei kaiketi ole nyt mahdollista koronan aikaan. Pitäisi ottaa piakkoin asiasta selvää. Aivan naapuriapuna olemme tehneet ruokaostoksia.





Kahden ystävän kanssa ollaan nyt nähty tavallista useammin. Niin kuin aina kesävieraiden ja vierailijoiden jälkeen palataan yhteen. Ollaan kahviteltu tämän kyläpahasen keskustassa. Kerran oikein hurviteltiin ja ajattiin naapurikuntaan juomaan kahvia. Minä ajoin, koska ystäväni asuvat keskustassa ja heillä ei ole siksi autoa.


Molemmat ystävät pyysivät minua aika ajoin ajamaan hitaammin, koska he tietävät surkean ajohistoriani. Minä siihen, että vain talvella olen ajanut useamman kerran ojaan. Hei, naiset, nyt on vielä syksy. Nautitaan paljaista teistä ilman jää- ja lumikerrosta. Mutta minulle huomautettiin, että on olemassa muitakin haavereita kuin ojaanajo.


Suorastaan rakastan asua maalla, mutta siinä voisi melko lähellä olla joku kaupunki, suurikin. Olisi silloin enemmän aktiviteetteja, joita kotirouvatkin kaipaavat.


Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Elokuun ikäviäkin kuulumisia

En ole enää töissä. Juttu on suhruinen, mutta päätös asiaan tuli jo heinäkuun puolella. Kirjoitan tässä nyt vain, etten ole töissä. Enää. Kirjoitan tätä blogiani omalla nimellä, jos kertoisin koko tilanteen avoimesti, se johtaisi molemmat osapuolet oikeussaliin. Nyt tunteet heittelehtii helpotuksesta vihaan ja suruun. Ja ahdistukseen siitä, että olen nyt täysipäiväisesti kotona.

              Minä lueskelun parissa.

Nyt kotona on onneksi paljon tekemistä: talven polttopuiden sahaaminen, sadonkorjuu, sienestys, uutena marjastus (sekä sienten että marjojen putsaus ja jatkokäsittely), lenkkeily, kotityöt, tämä blogi, lukeminen, kaunokirjoittaminen, joka käy vaikeammaksi ikävä kyllä päivä päivältä.

Löysin lampaankääpää. Siitä sitten seuraavana päivänä miltei parasta sieniherkkuani lampaankääpäpihvejä.

Vie varmasti pitkän aikaa tottua uuteen tilanteeseen. Kriisihän tämä on, mutta kriisi on myös uusi mahdollisuus. On vain tutkittava vihan, surun ja helpotuksen tunteitani, ja päästä lopulta tasapainoon.

Tällainen 55-vuotias akankopukka tuskin helposti löytää uutta työtä, enkä ole varma haluaisinkokaan. Sen sijaan opiskelu kiinnostaisi. Tänä syksynä se on myöhäistä, mutta ensi syksynä mahdollista.

Olin purkamassa tuntojani ystävän kanssa lounasaikana paikallisessa thairavintolassa. Ruoka on uskomattoman hyvää, ja on suoranaisestaan ihme, että tässä kyläpahasessa on thairavintola. Olen yleensä etuajassa tapaamisissa, mutta nyt myöhäistyin puoli tuntia.

Toisen ystävän kanssa herkuttelimme kahveilla leipomokahvilassa. Kävimme läpi molempien murheita. Tämä ystäväni on kotiäiti.

Liityin taas mukaan yksityiseen maailmanparannuskerhoon. Suurin osa kerholaisista on vanhoja herrasmiehiä. Olen ainoa nainen ja yritänkin nyt houkutella hyvää kaveriani mukaan. Jokaisessa tapaamisessa yksi jäsen alustaa haluamastaan aiheesta, josta sitten keskustelemme. Ehkä filosofian opinnoista on hyötyä tässä lupsakkaassa kerhossa.

Ilmat on olleet kauniita elokuun lopun ilmoja. Minä en ole koskaan kärsimättömänä ihmisenä pitänyt marjanpoiminnasta, kun se on niin hidastakin. Mutta, mutta. Olen ehkä iän myötä ja muistakin syistä muuttunut kärsivällisemmäksi. Siiri-kissan monen kuukauden kesytys toi kärsivällisyyttä ja mikä onni oli, että hän kesyyntyi. Samoin laihdutus tammikuusta toukokuun loppuun toi kärsivällisyyttä.

                            Video mustikkametsästä.

Niinpä siisi otin kauniina päivänä marjanpoimijan ja sankon käteen ja talsin metsään. Levotontahan se poimiminen oli, mutta sain noin 6 litraa mustikkaa, vaikka vaihdoin marjapaikkaa yhtenään. Riensin mättäältä mättäälle. Yhteensä  olen nyt poiminut 28 litraa mustikkaa, mikä määrä ei mahdu enää pakastekaappeihin, joten mehustin eilen 10 litraa isossa kattilassa, koska ei ole mehumaijaa.

Poimin mustikoita myös siksi, että tuntuu täysin älyttömältä syödä kaupan pakastemarjoja puurossa, vaikka metsissä on tuoretta mustikkaa. Kaikki ei tietenkään pääse marjastamaan syystä ja toisesta.

Ja seuraavana iltana sama juttu:mustikkaan ja seuraavana. Minulla on taipumus innostua aina jostakin uudesta, ja nyt se on tämä mustikanpoimiminen. 

Loppukesän aamiainen: Sienisalaattia leivillä ja mustikkaa jugurtissa.

Sienessä olen samoillut joko pelkästään sienestäen tai marjankeruuseen yhdistettynä. Olen ehta sienihullu ja rakastan sienestämistä. Siihen en varmasti kyllästy koskaan. Mutta valitettavasti minulla ei ole suuntavaistoa, ja jos poikkean polulta, eksyn helposti.

                     Lampaankääpää.

Kuinkahan monta kertaa mieheni on pitänyt tulla minua huhuilemaan, kun olen tyystin eksynyt. Olen soittanut hänelle, kertonut missä autoni on ja neuvonut häntä lähtemään kävelemään polkua ja huhuilla. Eksyminen käy helposti  niin, että kun löydän hyvän sienipaikan, onnellisen hurmoksen vallassa kerään sieniä, mutta sitten minulla ei ole mitään käsitystä, missä se polku on, josta poikkesin syvemmälle metsään.

Paistoin lempisieniäni herkkutatteja pastaan.

Ja niin nytkin huomasin, ettei minulla ole aavistustakaan siitä polusta. Kävelin sinne päin, jossa oletin sen olevan. Mutta eipä ollut. Päätin kävellä suoraan korkeita kallioita kohti. Välissä oli suokin. Sitten soitin miehelle, jolla oli puhelinvastaaja päällä. Ei auttanut kuin jaanata eteen päin. Sitten suureksi riemukseni löysin vanhan metsäautotien pohjan ja lähdin seurailemaan sitä mäkien yli. Ja hitsit, tulin hiekkatielle, jonka läheisyydessä on naapurin kota. Pelastuin! Jees!

Ihanaa viikonloppua kaikille!