Lokakuun alun alakuloisiakin kuulumisia

Toisaalta tajuan ja toisaalta en tajua, että olen nyt työtön. Hyödytön. Menoerä. Taasen yhdestä näkökulmasta olen jo hyväksynyt asian, ja nauttinut vapaudestani. Mutta - niin kuin usein ihmisillä - tunteeni vaihtelevat. Vuorokauden aikana tunteet voivat muuttuakin laidasta laitaan.

Niin ja tämä postaus onnistui yhteneväisesti vain niin sanotulla normaali fonttikoolla. Itse pidän suuremmasta. Digiblondina tämä uusi Blogger teettää töitä. Ja kiitos paljon neuvoista tuon fonttikoon yhteneväisyyteen ihana bloggaaja Mentaalimatkaaja. Kuvat Blogger laittoi vähän vinksin vonksin.

Kuten olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että marjastan ja sienestän, homma on nyt vain edelleen ja edelleen jatkunut puolukoiden ja sienten poimimisena. Ehkäpä olen suunnannut tarmokkuuteni metsään. Ehkä kaikki on päin mäntyä. Kun innostun jostakin uudesta, voi sitä intoilun määrää. Mies kohottelee kulmakarvojaan. Hymähtelee, kun akan rotjake on innostunut taas jostakin uudesta. Kesäkuun helteillä olin innostunut polttopuiden sirkkelöinnistä ja moottorisahaamisesta. Aamulla heräsin tikkana uuteen, ihanaan puuhaan. Sitä hellejaksoa on ikävä.

En minä ole mitään kokeneiden marjastajien rinnalla, mutta olen poiminut nyt marjoja ensimmäistä kertaa reilut 20 vuoteen. Olen ollut liian kärsimätön siihen puuhaan ja etenkin marjojen siivoamiseen. Olenko kenties muuttunut? Onko ikä tuonut kärsivällisyyttä? Vai enkö vain jaksa kohkata koko ajan?


100 litraa mustikoita, 50 litraa puolukoita ja paljon sieniä. Poimiminen on todellakin mindfulnessia. Sen kun vaan poimii. Ja poimii. Aina vaan. Kunnes sankko on täynnä. Kaksi pakastinta on ollut jo ajat sitten täynnä, joten olen tehnyt mehuja ja hilloja sekä kuivannut sieniä.





Alakuloni unohtui toviksi, kun löysin uuden suppilovahverometsän. Edellinen avohakattiin. Siinä kyykin ja kiittelin suppilovahveroita. Ääneen. Olen alkanut puhua muillekin kasveille. On se myönnettävä, että minusta on tullut mökkihöperö.


Ja mökki on vähän sotkuinen. On pahoin kirvelevä se tunne ja ajatus, että nyt, kun olen kotona, sen pitäisi olla puti-putipuhdas ja pullan tuoksuinen. Olen mitellyt tämän asian kanssa. Kotirouva. Koti-sana ensin. Onko se tärkeämpi kuin rouva? Siis kotona rouva siivoaa.





Oli jaanailtava kauan aikaa, miten usein nyt tässä muuttuneessa tilanteessa on siivottava. Mutta päädyin entiseen kerran kuukaudessa. Jossakin kaukaisessa menneisyydessä se oli joka viikko. Ja kyllähän minä siivoaisin useammin, jos saisin joitakin kiksejä siitä, kun näkisin heti kätteni työn jäljen. Mutten saa. Enää. Armollisuutta ja itsemyötätuntoa? (Ovat muuten tätä nykyä kaksi kaikenlaisessa mediassa kyllästymiseen asti käytettyjä sanoja, ovat syrjäyttäneet sanan "voimaantua", mikä sana sekin puistattaa.)





Samapa tuo on minulle. Mutta entäs vieraat? He saavat nyt vain hyväksyä, että meidän koti on tällainen. Jonkinlainen perussiisteys meillä on, mutta tavaroilla on taipumus joko kadota tai kasaantua jonnekin nurkkiin.


Vapaaehtoistyötä olen tuumaillut, mutta se ei kaiketi ole nyt mahdollista koronan aikaan. Pitäisi ottaa piakkoin asiasta selvää. Aivan naapuriapuna olemme tehneet ruokaostoksia.





Kahden ystävän kanssa ollaan nyt nähty tavallista useammin. Niin kuin aina kesävieraiden ja vierailijoiden jälkeen palataan yhteen. Ollaan kahviteltu tämän kyläpahasen keskustassa. Kerran oikein hurviteltiin ja ajattiin naapurikuntaan juomaan kahvia. Minä ajoin, koska ystäväni asuvat keskustassa ja heillä ei ole siksi autoa.


Molemmat ystävät pyysivät minua aika ajoin ajamaan hitaammin, koska he tietävät surkean ajohistoriani. Minä siihen, että vain talvella olen ajanut useamman kerran ojaan. Hei, naiset, nyt on vielä syksy. Nautitaan paljaista teistä ilman jää- ja lumikerrosta. Mutta minulle huomautettiin, että on olemassa muitakin haavereita kuin ojaanajo.


Suorastaan rakastan asua maalla, mutta siinä voisi melko lähellä olla joku kaupunki, suurikin. Olisi silloin enemmän aktiviteetteja, joita kotirouvatkin kaipaavat.


Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!