Päivän vaatteet ja kuulumiset 9.

Päälläni olevat vaatteet on nyt vain tätä blogia varten kuvattuja. Kotona pidän tietty kotivaatteita. Tuli mieleen. Että voisin jatkossa välillä esitellä niitäkin.  Olisi jännää ja mielenkiintoista esitellä kotirytkyjä. Ne vaatteet ei ole erityisen nättejä. Ja hyvin usein älyttömän värikkäitä.

Valokuvissa taas irvistellä kohnotan pönttöuunin pakeilla. Koko ajan melkein samassa asennossa ja ilmeessä. Eikä minusta saa hymykuvia. Paitsi naapurin Arja osaa naurattaa minua kuvatessaan. Tytär valokuvasi, eikä antanut tällä kertaa jämptejä poseerausohjeitaan. Hänellä oli kiirus.

Kuvan mekko on aika juhlava ja monta vuotta vanha merkiltään Derhy. Se on vähän liian iso. Jostakin kumman syystä ostin yhteen aikaan aina yhtä numeroa liian suuria vaatteita. Tykkään mekon etumuksessa olevasta koristeellisesta yksityiskohdasta. Mekon kanssa ei todellakaan tarvitse kaulakorua.

Olin sunnuntaina luonnon rauhassa ja hoidossa Repoveden kansallispuistossa. Patikoin parikymmentä kilometriä. Olen käynyt siellä muutaman kerran aikaisemminkin, koska se on täällä Mäntyharju-Kouvola alueella. Silti ajoin kolme kertaa harhaan.  Ehkäpä ajan niin kaasu pohjassa hurjastellen, etten ehdi seurata kylttejä. Pääsin kuitenkin perille. Kauniiseen, jylhään paikkaan.

Tiistaina olin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kilpirauhasen ultraäänikuvassa. Istuin junassa 600 kilometriä. Ultraava lääkäri oli mukava ja hän kertoi selkeästi, miksi minua kuvataan. Tähän asti sairaala ei ole ilmoittanut toimenpiteiden syitä. PET-kuvassa oli näkynyt kilpirauhasessa pieni kyhmy ja nyt sitä piti tutkia tarkemmin. Sitten aletaan  seurata, että kasvaako kyhmy. Siitä ei voinut ottaa ohutneulanäytettä, koska se on liian pieni. En ala nyt surra ja olla huolissani, onko se syöpä. Taidan olla jo tottunut näihin tutkimuksissa ramppaamiseen.

Jotta löytäisin kävellen sairaalaan, tytär opetti minulle edellisenä iltana google mapsin käyttöä. Opin ihmeteltävän nopeasti, mitä kuvakkeita hipaista ja mihin kirjoittaa kohde.

Kuopion rautatieasemalla - ihan kuin oikeat digi-ihmiset - hipelsin kännykkää itseriittoisena. Sitten kännykkään tuli aika 24 minuuttia, jonka kuluessa minun pitäisi ehtiä sairaalaan. Kännykän naisella oli kolea ääni. Minun mielestä hänen olisi pitänyt neuvoa reittiä useammin. Kipitin korkokengissä koko matkan. Että ehtisin perille 24 minuutissa ja pysyisin naisen ohjeiden perässä. Sama juttu sitten myöhemmin takaisin keskustaan. Kauheaa vauhtia kännykkä tanassa.

Kotona kerroin tyttärelle, että ihan hyvä juttu se google maps. Mutta pitää liikkua kovaa vauhtia, että pysyy sen ohjeiden mukana. Tytär tuijotti minua. Mitä ihmettä sinä taas höpötät? Oletko noin tyhmä? Laite paikallistaa sinut. Ja voit kävellä mitä vauhtia tahansa.

Tyttären haukuttua minut lyttyyn sain ajatuksen. Jees, jees, jees! Google maps olisi verraton apu luonto- ja sienireissuillani. Koska tapaan aika usein eksyä metsässä. Mutta voiko google maps neuvoa minut takaisin ihmisten pariin, kun metsässä ei ole katuja? Tätä täytyy kysyä tarkemmin tyttäreltä. Voi olla että saan taas vuolaan sadattelun päälleni.

Mies ei ollut tällä kertaa mukana sairaalareissulla, koska oli toisella puolella Suomea muutaman lomapäivän ystävänsä luona. Ehkäpä piti lomaa meistä hermoihin käyvistä perheen naisihmisistä. Valtavan suuressa sairaalassa hänestä olisi ollut apua ja tukea oikean osaston etsimisessä. Mies on jonkin verran käytännöllisempi kuin minä. Seurasin opasteita äärimmäisen keskittyneenä ja tiukkamielisenä. Saavuin osastolle. Menin ilmottautumisluukulle (Vaikka piti ilmottautua automaatille. Tietty. Tämä digiaika.) varmistamaan. Että olen oikeassa paikassa. 

En ollut. 

Ihmettelin ja selvittelin niitä lukuisia reittejä, joilla olin sinne osastolle selviytynyt.

Ilmottautumisnainen huokaisi syvään. Ja varmaankin näki lävitseni: Tuo akka on täysi tollo ja hölmö. Lisäksi hirveä suupaltti. Epätavallisen ystävällisesti hän jätti työpisteensä ja vei minut oikealle osastolle.En olisi voinut olla kiitollisempi.

Mukavaa viikonloppua kaikille!