Tänään olen alakuloinen

Tänään heräsin alakuloisena. En tiedä miksi.

Toisaalta tunteet tulee ja menee. Ne ovat lyhytkestoisempia kuin mieliala.

Tekee mieli kyhnöttää sohvannurkassa ja silitellä kissoja.

Välillä lukea.

Välillä ajatella näitä ankeita ajatuksia.

Jos tähän väliin laittaisin alakulolauluni youtubesta, se olisi Vesa-Matti Loiri Lapin kesä.

Luen tällä hetkellä turkkilaisen nobel-kirjailijan Orhan Pamukin Viattomuuden museo-kirjaa.

Se on sentään ihanaa, että pääsen kirjan myötä aivan toisenlaiseen elämään. 1970-luvun Turkkiin. On lämmintä. Kauniita maisemia. Hyviä ruokia. Voimakkaita tunteita.

En ole talvi-ihmisiä. Mutta olen niin pojoisesta kotoisin, että minua ei vaivaa kaamosmasennus tai kaamosväsymys. En silti tykkää kirpakasta pakkasesta. Korkeintaan lumen loisteesta auringossa kevättalvella.



Inhoan yli kaiken skrapata ammuhämärissä auton tuulilasia. Sitten lasi höyrystyy sisältä päin. Ei näe ajaa.

Täytyy sanoa, että joskus silti ajan. Suurpiirteisesti.

En tykkää hiihtää. Sain siitä tarpeeksi lapsena.

Hiihdettiin kouluun. Koulussa hiihdettiin välitunnilla ja liikuntatunneilla.

Hiihdettiin kotiin. Välillä hiihdettiin iltaisin kavereitten luokse.

Hiihdettiin, hiihdettiin ja hiihdettiin.

Aikuisena olen hiihtänyt vain muutaman kerran.

Olisihan se tehokkaampaa kuin lenkkeily.

Niin pääsisi talvellakin rakkaisiin metsiin.

Se olisi jotenkin suomalaiskansallista.

Vaan kun en hiihdä.

Katson käsiäni. Kuinka ryppyiset ne ovat jo nyt. Entä kymmenen vuoden päästä? Jos saan elää.

Naama on valju vessan peilissä.

Silmissä väsynyt katse. Jotenkin haavoittunut.

Silmäpussit.

Juonteet suupielissä. Entä kymmenen vuoden päästä?

Ja tämä naama pitää meikata.

Ehostaa. Sinänsä jännä sana, kun sitä alkaa miettiä.

Tekisi mieli lähteä jonnekin pois.

Lämpimään ja vihreään.

Mutta joudun odottamaan sitä joulu- tai talvilomaan asti.

Järvi jäätyy. Ritisee vaihtaessaan muotoaan.

Mustat puut.

Hämärä taivas.

Varikset taivasta vasten.

Marras, kuolema.

Kannan huolta tyttäristäni. Vaikka he ovat jo 16- ja 19-vuotiaita.

16-vuotias on sähäkkä ja käytännöllinen Ypäjän hevostalouskoululainen. Hän valmistuu parin vuoden päästä ratsuttajaksi. Miksi silti tämä huoli? Nuori tyttö on niin altis vaaroille. Tiedän että hän välillä juo ja juhlii. Hän on kertonut siitä itse.

19-vuotias tytär aikoo lukea tämän talven lääketieteellisen ja biologian pääsykokeisiin.

Pelkään, ettei hän pääse Suomessa ensiyrittämällä lääketieteelliseen. Siksi olen puhunut hänet ympäri hakemaan myös Tarttoon ja biologiaa opiskelemaan.

Miten lasten tulevaisuus sujuu? Toivottavasti he saavat olla terveitä.

Itsepäisiä ja tarmokkaita molemmat ovat. Kovia kuntoilemaan.

Jännä että itsekin halusin lääketieteelliseen lukion kolmannelle luokalle asti. Hippi-jakso muutti suunnitelmat.

Olen niin kalpea, että pitää ruveta käyttämään poskipunaa.

Hiuksia ei onneksi tarvitse erityisesti laittaa. Vähän vahaa.

En kyllä jaksaisikaan.

Arkisista huolista pitäisi olla oikeastaan onnellinen.

Tavallista, turvallista arkielämää.

Mutta mikään järkeily ei nyt muuta alakuloani. Tunteet tulevat. Ei niitä voi järjellä estää. Vain vähän typistää.

Ja en ole koskaan ollut innostunut niinsanotusta positiivisesta ajattelusta. Kaikki tunteet saa tulla.

Olen realisti.

Alakuloinen realisti.

Tiedän, ettei oloani auta herkut.

Ei viini.

Liikunta voisi auttaa.

Mutta nyt ei jaksa lähteä tuonne loskaan.

Muutama minuutti menee itseni laittamiseen. Taas outo sana tuo itsensä laittaminen.

Laittaisin itseni mieluiten sohvan nurkkaan tai sänkyyn.

Seuraava runo on surullinen.

Jo linnut nukkuu

lumen hiljainen puhe

ei lohduta

jo linnut nukkuu

lumen hiljainen puhe

ei täytä itkun punaista aukkoa

minä en mitään muuta

kuin yhdet kasvot ikkunassa.

Kärsitkö kaamosmasennuksesta tai kaamosväsymyksestä?

   Naapuri Lehtisen kukkia elokuussa

Lähteet: kuvat omat