Tavallisia elämään kuuluvia tunteita on alettu diagnosoimaan liiaksikin. Esimerkiksi tavalliseen elämään liittyvä suru voidaan diagnosoida masennukseksi. Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian prefessori Petteri Pietikäinen kutsuu tätä ilmiötä patologisoimiseksi eli määrittelemiseksi sairauksiksi. Puhutaan myös medikalisaatiosta.
Esimerkiksi jos on huono taloudellinen tilanne, parisuhteeseen ja työelämään liittyviä ongelmia ja huolia, ne voidaan diagnosoida aivan liian helposti masennukseksi. Vaikka kyse on tavallisen elämän huolista, mitkä yleensä ajan myötä helpottaa.
Normibiologiset asiat ja elämän kriisivaiheet patologisoidaan. Vaihdevuodet, nuoruuden etsikkoaika, vanheneminen on patologisoitu. Kulloisenkin aikakauden ihmiskuva ja ihanteet määrittää sen mikä on normaalia ja epänormaalia. Sopivaa ja epäsopivaa. Sairasta tai tervettä. Nyt tärkeitä arvoja ovat sosiaalisuus ja itsensä markkinointi, brändääminen.
Mielenterveyspuolella suosikkidiagnoosi on masennus. Vielä parisenkymmentä vuotta sitten pinnalla oli erilaiset neuroosit. Huomio kiinnitetään liian usein ohimeneviin ongelmiin ja elämäntilanteisiin. Niitä hoidetaan lääkkeillä entistä enemmän. Masennuslääkkeiden käyttö on kaksinkertaistunut 2000-luvulla.
Pietikäinen pitää huonona myös kansainväliseen mielenterveyshäiriöiden DMS-tautiluokitukseen tehtyä uudistusta. Sen mukaan ihminen on masentunut, jos pahin suru ei laimene kahden viikon kuluessa. Maalaisjärjelläkin ymmärtää, että surutyö vie paljon enemmän aikaa. Yleensä vuoden verran.
Helposti annettavissa diagnooseissa on vaaransa. Diagnoosi voi siirtää ihmisen vastuun omasta elämästä itsensä ulkopuolelle. Ihminen saa sairauslomaa, lääkkeitä ja psykoterapiaa. Mutta ongelman laajempia yhteyksiä ei pohdita.
Terveyden kauppaaminen on iso bisnes. Siitä hyötyvät lääkeyhtiöt, hyvinvointi palveluja tarjoavat yritykset, psykoterapeutitkin. Lääkeyritykset lietsovat sairauksia ja mainostavat sitten niihin apua.
Pidätkö sinä pidempään kestänyttä surua masennuksena?
Lähteet: Helsingin Sanomat 26.10.2017, kuvat omat
Luin tästä juuri hyvän artikkelin viikon sisällä ja en muista nyt mistä. Totta on, että myös lapset herkästi vaikka ylivilkkaan luonteensa vuoksi diagnosoidaan jne, ihmiset halutaan nykyään lokeroida. Asiassa on toki hyvääkin, apua tarvitsevat saavat hoitoa, mutta on siinä ylidiagnosoimisen vaarakin.
VastaaPoistaUskon, että pitkäaikainen suru voi johtaa masennukseen ja jopa iso suru voi olla jopa suurempaa, kuin vaikka keskivaikea masennus. Eli kyllä nämä mennään yksilötasolla loppupeleissä kuitenkin.
Oikein mukavaa päivää Marja ja lopussa olikin tuo lähde Hesari, eli sieltähän sen jutun lukaisinkin.
Kiitos, Tiia, kommentistasi. Kyllähän pitkittynyt suru on jo masennusta. Mutta ei kaksi viikkoa kestänyt suru sitä vielä ole. On todella hyvä, että nykyisin ihmiset saavat todellisiin mielenterveyshäiriöihin nopeammin diagnoosin kuin ennen. Sillä se on hoidon perusta. Kivaa päivää sinulle!
PoistaEi ole kyllä kovin helppo saada diagnoosia, testeihinkin on vaikea päästä monella. Jos koulussa on resursseja niin testit voidaan tehdä myös siellä. Ne psykologiset mutta aivotutkimus tehdään lähetteellä. Monissa tapauksissa masennus on oire perussairaudesta, kuten autoimmuunisairaudesta. Ja silloin masennusta saatetaan hoitaa myös väärin.
VastaaPoistaKiitos Melissa kommentistasi. Mielenkiintoista tuo, että masennus voi olla oire perussairaudesta esimerkiksi autoimmuunisairaudesta. En tiennyt tätä.Se on ikävää ja väärin, että testeihin ja hoitoihin on jonot.
PoistaSuru ja masennus ovat kaksi eri asiaa, mutta toinen voi johtaa toiseen. Pitkään ja syvästi sureva voi masentua. Masennus voi johtaa suruun omasta tilasta. Masennus saattaa aiheuttaa surua myös läheisissä. Ihmisten diagnosoiminen on kaksiteräinen miekka. Esim. lapselle apua on vaikea saada, ellei ole diagnoosia. Toisaalta diagnoosi voi olla leimaava. Vaikeita juttuja. En osaa sanoa, saako masennusdiagnoosin helposti, mutta tunnen ihmisiä, jotka kokevat olevansa masennuksen vuoksi työkyvyttömiä, ja saavat lääkäriltä pillerireseptin ja 2 - 3 päivän sairaslomia. Eli potilaan kokemus ja lääkärin näkemys eroavat melkoisesti. Oikein hyvää ja aurinkoista tiistaita sinulle.
VastaaPoistaKiitos, Kirsti, kommentista. Pitkäaikainen suru voi tosiaankin johtaa masennukseen. Hyvä huomio tuo, että masennus voi aiheuttaa surua läheisissä. Voi olla hyvinkin vaikeaa ja haastavaa elää vaikeasti masentuneen kanssa. Diagnoosi on aina tehtävä - vaikka se leimaisi -, koska ilman sitä hoitoa ei saa. Täällä on ihan oikeasti aurinkoista. Mukavaa päivää sinulle.
PoistaEn sekoittaisi pitkään kestänyttä surua masennukseen, mutta surua yhdistettynä toimintakyvyttömyyteen ja pitkäaikaiseen elämän seisahtumiseen kutsuisin jo sillä termillä. Se, että tarvitseeko tällaisessakaan tilanteessa aivoja kemiallisesti manipuloida, on sitten jo aivan toinen kysymys.
VastaaPoistaKiitos, Elina, kommentistasi. Ehkä yli vuoden kestänyt suru onkin kääntynyt masennukseksi. Lääkitys on toellakin monivivahteinen juttu.
PoistaSuru on surua ja masennus masennusta. Mutta surukin voi muuttua masennukseksi. Itse olen sitä mieltä että nykyään masennus diagnoosi annetaan liian hepposin periaattein ja moni herkästi ajattelee olevansa masentunut jos elämässä on tapahtunut vaikka vastoinkäymisiä.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Viivi. Pitkittynyt suru voi muuttua masennukseksi. Kyllä masennuslääkkeet saa helposti ainakin terveyskeskuslääkäriltä. Mutta kuitenkin onneksi masennusta on alettu diagnosoimaan enemmän ta tarpeeseen.
VastaaPoistaNykyään yritetään kyllä vähän turhan ahkeraan löytää diagnoosia kaikelle, ihan pienestä lapsesta lähtien. Tähän törmää tosi paljon työelämässäkin, kuten myös ihan mediassa yms.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Se on surullista, että sinänsä tavallisista oloista tehdään sairauksia.
VastaaPoista