Psykiatrisessa sairaalassa kipulääkevieroituksen hoidossa osa 25.

  

Vilskettä ja pelkoa

Täällä oli vilskettä koko edellisen loppuviikon. Osastolle on tullut viisi uutta potilasta. Kolme nuorta miestä psykoosissa. Yksi nuori mies pitkäaikaisen  (vuoden) päivittäisen alkoholin juomisen takia. Häntä ei oltu laitettu katkolle vaan tänne, koska hänellä on myös psyykkinen sairaus. Lisäksi nainen maniassa.

Kerron tässä blogissani muitten sairauksista. Nimettömästi. Kukaan ei lue blogiani. En ole kertonut siitä. Ja täällä blogi on menettänyt merkitystään, kun raahaudun paljain kynsin päivästä toiseen. Postaukset on kuitenkin jonkinlaista terapiaa. Täällä esittäydytään ja tunnetaan vain etunimellä. Puhelinnumeroita olen vaihtanut muutaman potilaan kanssa. Viimeksi aamulla minun ikäluokkaa olevan mukavan naisen kanssa. Päätimme tavata sairaalankin jälkeen, koska asumme samalla paikkakunnalla.

Niin kuin Anonyymin kommenttiin vastasin, että tämä sairaala-aika on myös ekskursio psykiatrisiin sairauksiin. Olen lukenut niistä paljon. Olen opettanut niitä. Mutta joitakin en ole koskaan tavannut käytännön tasolla. Dissosiaatio häiriö, skitsoaffektiivinen häiriö ja paranoidinen skitsofrenia ovat olleet minulle uusia sairauksia käytännön tasolla. On ollut hyvin opettavaista tutustua henkilöihin, jotka sairastavat niitä. Kaikki henkilöt sydämellisiä ihmisiä.

Olen iltaisin lukenut, koska rakastan lukea. Luen osittain uudestaan noin 30 vuotta sitten lukemiani kirjoja. Tournieria, Coezeeta, Austeria, Allendea, Marquezia, Eeva-Liisa Mannerin runoja. Vaikka luen uudestaan edellä mainittuja kirjailijoita, häikäistyn aina vaan. On suuri nautinto lukea täydellisen taitavaa kirjailijaa.

Illalla oloni on tasaisempi kuin aamulla ja päivällä. Yleensä paniikkikohtauksia ei enää tule illalla. Paitsi välillä nukkumaan ruvettuani. Kuten eilen.

Viime torstaina sain lenkkeilystä huolimatta todella pahan paniikkikohtauksen. Olin lenkkeillyt aika pitkälle pois sairaalasta, kun se kuitenkin iski. Minulla ei ole koskaan ollut pelkokohtausta ja nyt se limittyi paniikkiin. Paniikinomaisesti kaikki äänet alkoivat pelottaa. Linnunlaulu, liikenne, rakennustyömaan äänet. Oli pakko painaa kädet korville ja yrittää päästä nopeasti osastolle. Olisi tehnyt mieli  heittäytyä metsään makaamaan sikiöasennossa. Sulautua jotenkin aluskasvillisuuteen. Kadota. Kadota. Kadota. 

Osastolla olin hyvin väsynyt aivan kuin jo koko elämääni. Nukuin perjantai päivän. Viikonloppuna en ole uskaltanut lähteä lenkille. Pidän korvatulppia korvissani nytkin, koska kaikki äänet ovat nyt liikaa. Niin paljon liikaa. Etten jaksa. Enää. Mitään. Tiet menee, on mennyt.  Minä toiveitten asukas kuljen varjoisilla seuduilla. Jossa pelosta on tullut täsmällinen, täsmällinen sääntö.

Mutta aina yleensä, kun tästä rakennuksesta pääsee pois, hartiat valahtavat helpotuksesta alas. On helpompi hengittää. Sydämen läpätys - kuin hullu lintu -  rauhoittuu. Olemme tapailleet osastolta noin viisi viikkoa päässeen tytön tai pitäisikö sanoa nuoren naisen kanssa. Olen käynyt hänen luonaan. Hän on käynyt sairaalan kanttiinissa. Aivan omituinen sääntö on se, että osastolla joskus olleet eivät voi tulla vierailulle osastolle. Olemme nähneet myös ABC:llä. Perjantaina karaokessa jossa nuori nainen lauloi kauniisti. Minä en ikinä uskaltaisi. Nyt tuskin uskallan elää.