Niin, mitähän? Nyt on työpaikan suhteen niin hankala ja vaikea olo, että ehkä haluaisin irtisanoutua. Mutta sitten olisin aivan tyhjän päällä. Mistä reilu viisikymppinen nainen saa töitä? Ei varmaankaan mistään. Edes jollakin tavalla koulutukseen linkittyvää.
Mitä siis oikeasti haluan tällä hetkellä? Työpaikan vaihto.Että perhe pysyisi terveenä edelleenkin. Että keskinäinen rakkaus säilyisi. Että jossakin vaiheessa - ilmeisesti eläkeiässä, jos saan elää siihen asti - voisimme asua osan vuodesta lämpimässä. Etelän hedelmäisillä mailla.
Tunteeni kertovat minulle syvistä tarpeistani. Tunteille pitäisi antaa tilaa, jotta ymmärtäisin niiden viestin.
"Minäkö kateellinen? No en tietenkään ole." "On todellakin alhaista tuntea mustasukkaisuutta. Ei kukaan voi omistaa toista." Tällä tavalla voimme tukahduttaa tunteiden aitouden, mistä voi seurata myöhemmin ongelmia.
Useat tunteet kuten viha, jota tunnen nyt itsessäni. Samoin kateus, mustasukkaisuus, herättävät ikävä kyllä meissä muitakin tunteita. Muun muassa pelkoa, häpeää, syyllisyyttä. Tämän takia ei aina sen perimmäisen tunteen luokse pääse. Koska tunteet ketjuuntuvat.
Ensiksi pitäisi hyväksyä tarpeensa. Minulla irtisanoutuminen nykyisestä työpaikasta. Ja sitten kuulostella, mitä tunteita siihen liittyy. Minulla nöyryytyksen tunne, viha, katkeruus, suru. Tunne on aina viesti tarpeistamme, jota pitäisi välillä jäädä pohtimaan. Minä olen pohtinut jo reilut kaksi vuotta.
Kiukun, kateuden, mustasukkaisuuden tai häpeän taustalla on se, että jokin tarve ei toteudu. Jos tunteita väheksytään, ne alkavat päämme sisällä metelöidä vähitellen entistä kovemmin.
Myös suru voi kuulua torjuttuihin tunteisiin. Minä ainakin tunnen itsessäni surua. Monesti surullisena saatamme pitää itsemme kiireisinä ja pontevina. Ettei suru vyöryisi täysin päälle. Tällä hetkellä minä toimin juuri näin.
Masennus voi olla niin sanottu jumitila. Sille altistuu helpommin, jos tunteiden tunnistamista ei ole opittu. Usein masennuksen aiheuttaa pitkään jatkunut väsymys ja silti kova yritys pärjätä.
Masennuksen pohjalla on yleensä patoutunutta vihaa. Minä onneksi osaan osoittaa vihan tunteeni vaikka vastassa olisi kuinka merkittävä ihminen. Patoutuneen vihan alla voi olla liiallista kiltteyttä, miellyttämisenhalua. Uhrautumista lasten, puolison ja työnantajan hyväksi. Ihminen masentuu, kun hän unohtaa itsensä ja sivuuttaa omat tarpeensa.
Meillä suomalaisilla on vaikea ymmärtää oma tarvitsevuutemme. Vaikka toiselta ihmiseltä voisi pyytää läheisyyttä, huolenpitoa ja apua. Myös itse voisi tarjota - jos jaksaa - seuraansa sitä tarvitseville.
Ihmissuhteet sujuvat jouhevammin, kun ilmaisee itseään suoraan. Mutta monet voivat loukkaantua suorasta itseilmaisusta. Silti rehti tunteidenilmaisu on luottamuksen osoitus toiselle. Jos hänellä on kykyä vastaanottaa se.
Onko sinulla ollut tunteita, ettet voi toteuttaa tarpeitasi?
Lähteet: Hyvä Terveys 10/2016, kuvat Pexel, Pixabay
Ajatuksia herättävä kirjoitus. Jouduin hetken miettimään kysymystäsi. Olen sen verran spontaani ja itsekeskeinen ihminen, että toteutan yleensä sen, mitä koen tarvitsevani. Eri asia sitten on, että tunnistanko todelliset tarpeeni. Muutama ystävyyssuhde on katkennut, kun olen ilmaissut omat tunteeni suoraan. Nuorempana en aina osannut sanoa EI, jos joku minulta jotakin pyysi. Hyvää tätä viikkoa.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKiitos, Kirsti, kommentistasi. Vastasin jo kerran. En vaan tiedä, mihin vastaukseni hävisivät. On se niin ihmeellistä tämä digiavaruus.Olen myös spontaani ja itsekeskeinen ihminen ja sanon suoraan, mitä ajattelen. Minusta rehellisyys on paras luottamuksen osoitus ystävälle tai vastaavalle. Jos hän ei sitä kestä tai halua kuunnella. Se on hänen ongelmansa. Kivaa takaisin arkeen torsatita.
PoistaTuntuu tosi pahalta lukea tuota. Onko teillä mahdollisuus käyttää ulkopuolista henkilöä sovittelijana työilmapiirin parantamiseksi?
PoistaKiitos, Kirsti, kommentistasi. Meillä on nyt sovittu aika, johon tulee työsuojeluvaltuutettu, koulutomenjohtaja ja työterveyslääkäri. Hieno juttu. Mutta eihän se voi vaikuttaa kemioihin. Puhutaan. Ehkä se aukaisee joitakin asioita. Saas nähdä.
PoistaMielenkiintoinen postaus. Toivottavasti työtaakkasi helpottuisi jotenkin. Kuulostaa todella kurjalle. Olen joskus ollut työpaikassa, jossa olo oli aivan hirveää :( Vie tosiaan voimat kokonaan.
VastaaPoistaMukavaa loppuviikkoa kuitenkin :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaTodella rajua tekstiä, pystyn samaistumaan....
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKiitos Taru kommentistasi. Ja jotenkin ymmärtäväisiltä ja kannustavista sanoistasi. Olet ollut todella rohkea, kun olet irtisanonut itsesi. Mutta minä olen jo niin vanha akka, etten saisi mistään töitä. Enkä suostu tekemään pitkään koulutukseeni sopimatonat työtä. Opiskelu oli ihanaa, mutta myös äärimmäisen köyhää. Tässä nyt mietitään. Toisaalta en suostu hyväksymään sitä että yksi paska tyyppi vie kokonaan motivaationi opettaa.
VastaaPoistaHei Marja! Tilanteesi kuulostaa vaikealta... Onko tilanne ollut töissä jo pitkään samanlainen? Negatiivisia tunteita herättävistä asioista tulisi luopua etteivät ne kuormita sinua liikaa. Kyllä varmasti löytäisit uuden työn! Voimia mahdollisiin uusiin tuliin!! Terveisin aktiivinen lukijasi
VastaaPoistaKiitos, Anonyymi kommentistasi. Tilanne on noin kaksi vuotta ollut samaa paskaa. Miten minä voin luopua kielteisitä tunteista, kun minua rasitetaan niillä liian usein. Kuten aikaisemmin sanoin: paska homma. En tässä iässä löytäisi tältä pikkukylästä mitään työtä. Paitsi työllistämällä itseni.
PoistaHienoja pohdintoja, joissa kaikessa samaa mieltä. <3 Masennuksen olen kokenut silloin 30-vuotiaana ja juuri monen asian summaahan se oli, en osanut sanoa ei, olin liian kiltti, elin muiden elämää ja masennus oli se leikkauskohta miettiä mitä haluan.
VastaaPoistaOlen vähään tyytyväinen, mies ja lapset, terveys ja jos saisi elää edes siihen, että lapset saadaan aikuiseksi.
En pohdi kateuden kautta muiden elämää, jos joku on onnistunut hyvin, mietin joko, noh minusta ei olisi tuohon tai hei wow minäkin yritän. Kadehtiminen ja mustasukkaisuus on mielestäni primitiviisiä tunteita, tunteita jotka kumpuaa tunteista, joita ei ole vielä käsitelty.
En tunne kateutta, sillä kaikkine vaikeuksineen, en vaan vaihtaisi omaa elämääni mihinkäään muuhun, olen aina halunnut olla juuri minä, kaikkine epätäydellisyyksineen. Ihan toinen tarina onkin sitten se, että miten todellista minääni voi joku toinen rakastaa, se seikka välillä ihmetyttää, kun sitä itse tietää ne omat huonot puolensa ja kuvittelee, että sitä juuri sellaisena ja niin paljaana aina vaan toiselle näyttäytyy. Ei saisi olla niin ankara itselleen. <3 Siitä haluaisin oppia pois.
Hei nyt on Bloggerin oma kommenttiloota täällä.
Mukavaa iltaa Marja <3
Kiitos, Tiia, kommentistasi. Elämä välillä vähän potkii, mutta yritän potkia takaisin. Sinäkin olet siis käynyt masennuksen suossa. Niin minäkin. Tavallaan - näin jälkeen päin - opin itsestäni lisää silloin. Mutta eihän sitä siinä kauheassa tilanteessa ajatellut. Kunhan pysyi hengissä seuraavaan päivään. Minäkin olen ainoastaan perheestäni todella onnellinen ja riippuvainen. Lapset ovat tärkeintä elämässäni. Minulla ei ole aikaa eikä halua olla kateellinen. Niin kuin sinullakin. Mutta sinä oletkin hyvin kiireinen ja on monta rautaa tulessa. Minä elän hyvin tasaista ja rauhallista elämää. Se sopii introvertille ja tunneherkälle ihmiselle. Nyt vain työelämässä en jaksa yhden paskiaisen takia.
PoistaSairastuin masennukseen ja ahdistukseen vajaat kaksi vuotta sitten, keskenmenon jälkeen. Silloin en todellakaan pystynyt toteuttamaan tarpeitani enkä enää uskonut että koskaan pystyisin sitä tekemään. Tie on ollut vaikea ja mutkikas mutta nyt olen paremmassa kunnossa kuin ennen sairastumista ja tunnen että toteutan itseäni enemmän kuin aikaisemmin.
VastaaPoistaOlin niin varma etten enää pystyisi matkustamaan ja tekemään työtäni, mutta Jumala on ihmeellinen ja nykyään matkustan vielä enemmän kuin ennen ja työstäkin on löytynyt aivan uusia merkityksiä.
Tosin minun tapauksessani olen aina rakastanut työtäni ja oli suuri suru kun en pystynyt sitä välillä tekemään.
Kiitos Joanna kommentistasi. Olen pahoillani keskenmenosi suhteen. Se on varmasti ollut syvältä kipeä kokemus, Aivan riittävän paha ja väärin, että sairastuu masennukseen. Rakastan lapsiani ja jotenkin sitä kautta ymmärrän surusi ja masennuksesi. Mitä olisin ilman heitä? En mitään. Masennus voi olla myös lopulta kasvattava kokemus. Niin kuin sinulla.Hienoa, että uskosi antaa voimaa sinulle.
PoistaOlipa hieno teksti. Ihan todella ajatuksia herättävä. Luin osan tekstistäsi miehelleni, siinä toivossa että hänessäkin heräisi jotain ajatuksia. Olen tuskastellut tässä nyt muutaman viikon erittäin ristiriitaisten tuntemuksien kanssa ja tuntuu, että kirjoituksesi osui juuri oikeaan kohtaan. Tsemppiä ja jaksamista sinulle, tee kuten sinusta parhaalta tuntuu. Uskon, että pärjäät.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAjatuksia herättävä postaus! Samanlaisia tunteita itsekin olen tuntenut elämäni varrella, kateutta, lievää masennusta, riittämättömyyden tunnetta...
VastaaPoistaViisikymppisen naisen ei todellakaan ole enää helppo työllistyä, mutta elämää on parhaimmillaan niin paljon vielä jäljellä että sitä ei kannata tuhlata työpaikkaan jossa ei viihdy. Kyllä vielä voi vaihtaa alaa kokonaankin.
Onnea unelmillesi!
Kiitos Matkatar kommentistasi. Haluaisin irtisanoutua. Mutta tällä pienellä kunnalla ei ole minulle uutta työpaikkaa ja kuten mainitsit viisikymppisen naisen on vaikea työllistyä, vaikka olisimme hiljaisen tiedon, pitkän työhistorian sekä sen että lapset ovat aikuisia ja uutta lasta ei ole tulossa, hyviä työntekijöitä. Mutta todellisuus on raadollista.
PoistaHieno, koskettava teksti. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että elämässä pitää mennä eteenpäin ja ottaa riskeja. Jos joku ei tunnu hyvältä tai omalta, sen voi aina muuttaa. Työpaikka on toki tärkeä asia, mutta elämässä on niin paljon kaikkea tärkeämpääkin. Toivottavasti löydät etsimäsi :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. On totta, että elämässä pitää mennä eteenpäin. Mutta sen voi tehdä myös ilman työpaikkaa. Vaikka tykkään säännöllisestä päiväjärjestyksestä: herääminen, aamiainen, laittautuminen, työ, kotityöt, harrastukset.
PoistaLöysin tänne blogiisi toisen blogin kautta ja olenkin ahminut kirjoituksiasi muutamia tunteja. Itse olen lähes viisikymppiseksi pidätellyt niitä tunteitaan ja kärsinyt kiltintytön -syndroomasta niin tuntuu kuin vasta nyt elämä olisi alkanut. Työpaikan henkeen kuului aikoinaan se kumma kyräily ja kukaan ei uskaltanut sanoa asioita suoraan ja siksi monet voivat pahoin. Miehen äkillinen kuolema oli myös niin pysäyttävä asia, että kasvoin henkisesti valtavasti. Minulla myöskin taustalla lapsuuden jättämät traumat - isä ryyppäsi ja äiti oli ahdistunut kärsijä ja perhettä koossapitävä voima. Olen nyt jo eläkeiässä mutta tämähän vasta mielenkiintoinen ikävaihe onkin.
VastaaPoistaKiitos Beate56 kommentistasi. Kyllä monia naisia vaivaa se, että on liian kiltti, eikä osaa sanoa EI. Upeaa että olet kokenut muutoksen viisikymppisenä. Olet varmaankin tiedostamattomasti surutyösi ohella kasvanut vahvemmaksi. Olen pahoillani miehesi kuolemasta. Läheisen menetys on pahin menetys. Huonompi tie olisi ollut katkeroituminen elämälle. Olet pärjännyt hienosti. Mukava lukea että koet eläkeiän mielenkiintoiseksi ikävaiheeksi. Minäkin odotan sitä. Vanheneminen ei haittaa. Koska vanhat naiset ovat viisaita. Mukavaa perjantai illan jatkoa sinulle.
VastaaPoista