Inhoan sanontaa: "Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa." Se ei pidä paikkaansa.
Ihminen voi kokea niin kovia, että se jättää ikuisen kipeän jäljen mieleen.
Minä esimerkiksi olen menettänyt kaksi rakasta ihmistä itsemurhan takia. En koskaan toivu näistä menetyksistä täysin.
Toimittaja ja kirjailija Asta Leppä pohtii eriarvoistumista yhteiskunnassamme uudessa kirjassaan Voittajien varjot. Hänen mielestään huono-osaisiin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassamme kielteisemmin kuin ennen.
Alamäkeä pidetään omana syynä.
Kun leipäjonot tulivat suomalaiseen katukuvaan 1990-luvun laman seurauksena, niitä kauhisteltiin.
Jonot ovat yhä, mutta niitä ei enää kauhistella.
Kuuluvat ikään kuin katukuvaan.
Kilpailuyhteiskunta on nyt syrjäyttämässä hyvinvointiyhteiskunnan.
Kaikkien pitäisi antaa kaikkensa työpaikalle, kilpailla, päteä.
Kaikkien pitäisi antaa kaikkensa työpaikalle, kilpailla, päteä.
Jotta tulisivat huomatuiksi. Huomioiduksi. Positiivisesti. Kenties arvostetuiksi.
Ihminen ei saa enää vain olla.
Hänen pitää suorittaa. Jaksaa suorittaa.
Elämä on kolhoa.
Jotenkin kylmempää, itsekkäämpää kuin ennen.
Kaikilla ihmisillä on mielestäni sama ihmisarvo. Olipa ihminen millainen tahansa.
Meidän tulisi huolehtia toinen toisistamme. Edes jonkin verran.
Mutta nykyisin moni kiusaantuu, kun näkee kaverinsa alamäessä.
Uudessa kirjassaan Asta Leppä kertoo elämästään. Hän on ollut kaksi kertaa elämässään todella köyhä. Murrosiässä äiti sinnitteli pienellä palkallaan kahden lapsen kanssa. Toisella kerralla Astan mies kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Asta oli omien sanojensa mukaan "niin romuna", ettei jaksanut tehdä tarpeeksi vapaan toimittajan työtään. Rahasta oli puutetta.
Perhe-eläke toi jonkin verran turvaa. Käytettiin kirpputorivaatteita. Pakosta - ei esteettisistä syistä. Astalla ei ollut varaa käydä kampaajalla ja hän luopui meikkaamisesta. Tärkeintä oli, että raha riitti ruokaan.
Suoranainen köyhyys on vähän vähentynyt Suomessa. Mutta samalla ihmisistä tuntuu, että heillä on enemmän toimeentulohuolia kuin ennen. Ja sitten yritetään saavuttaa taloudellisen onnen ihannetta velkarahalla.
Asta pitää itseään pienituloisena. Vapaana kirjoittajana ei rikastu. Mutta tällä hetkellä hän on tyytyväinen elämäänsä.
Miten sinä suhtaudut leipäjonoihin?
Lähteet: Voi Hyvin 10/17, kuvat omat
Hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta: olemme ottaneet markkinoille kuuluvan kilpailun osaksi omaa jokapäiväistä elämäämme. Mutta köyhyys pakottaa käyttämään omaa järkeä, ja siinä voi piillä viisastumisen mahdollisuus: voi luopua kilpailemasta. Siinä mielessä sanonta "kaikki mikä ei tapa, vahvistaa" pitää tavallaan paikkansa: ilman rahaa vahvistuu viisaus.
VastaaPoistaOn kuitenkin oltava joku kohtuus köyhtymisessäkin. Ihan ilman rahaa ei pärjää, ei vaikka asuisi omavaraistaloudessa.
Yhteiskunnan tasa-arvoisuutta voisi pohtia pitkäänkin ... siinä on niin paljon, mitä pitäisi korjata.
Leipäjonot eivät poista ongelmaa, ne vain kertovat, että meillä on ongelma.
Kiitos, Eeva, kommentista. Maailma on muuttunut kovaksi paikaksi. Minua surettaa nykyinen huono-osaisten kohtelu. Mutta monet köyhät vaipuvat tietynlaiseen epätoivoon, toivottomuuteen, masennukseen. Ei se viisasta. Hyvää päivänjatkoa sinulle.
PoistaVeit kaikkinensa sanat suustani ja menin jotenkin mykäksi tämän edessä. Mietin myös tuota, onko yhteiskunta muuttunut kovemmaksi ja itsekkäämmäksi, vai onko se vaan meidän tunne siitä, että kun elämää on jo nähnyt, on nähnyt kaiken kovuuden ja itsekkyyden kirjon eli on joutunut ulos lapsuuden kuoresta. Koska ihminen on aina ollut julma ja itsekäs, nykyään sentään on lait, jotka säätelee sitä, ettei tapeta toisiamme ihan noin vaan kadulla. Mutta nyt menin asian vierestä, pohdin vaan tätä ihmisen loputonta itsekkyyttä, jolla tämä maapallokin lopulta tuhotaan, koska kaikki elävät vain hetkessä ja kaikki mulle tänne heti nyt, viis seurauksista. Harva osaa ajatella suurempaa kokonaisuutta, en minäkään.
VastaaPoistaMutta riippunee varmasti ihmisestä tuo vahvistaaku vastoinkäymisistä. Uskon, että herkistyy ja herkkyys on vahvuutta. Läheisten poismenosta ei varmasti toivu, suru kulkee läsnä, painaa kenties hartioitakin vähän, tuo tiettyä surumielisyyttä.
Mutta jollain tasolla uskon, että vastoinkäymiset myös voimistaa, tulee tunne, että selvisin tuostakin, että selviän muistakin asioista mitä elämä tuo eteen.
Myönnän, että leipäjono on asia josta olen vieraantunut ja se hävettää.
Hieno kirjoitus Marja <3 lämpimiä ajatuksia sinulle <3
Kiitos Tiia k kommentistasi. Minä en usko, että ikä tuo sen mukanaan. Että maailma tuntuu julmemmalta paikalta. Silloin olisi pitänyt muuttua hihilistiksi. Arvot ovat koventuneet. Kilpailu lisääntynyt. Välinpitämättömyys kasvanut. Ennen - siis kauan sitten, mutta vieläkin täällä maalla jossa asun - toisista huolenpito oli suurempaa. Hyvää päivänjatkoa sinulle.
PoistaLeipäjonot ovat järkyttäneet minua pituudellaan. Toinen järkytys aiheutui siitä, kun hyvin toimeentuleva ihminen pyysi minua kanssaan leipäjonoon, kun ei kehdannut yksin mennä. Kieltäydyin kohteliaasti. Kerroin myös, että hänen tai minun leipäjonoon meneminen olisi epäeettistä. Hän loukkaantui. On ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin monta, tai niin suuria vastoinkäymisiä, että joku - toisesta pieneltä tuntuva - voi olla se vastoinkäyminen joka murtaa kamelin selän. Olet oikeassa; En tiedä, mitä toinen tuntee, siksi minulla ei ole oikeutta sanoa, "se mikä ei tapa, vahvistaa", kenellekään muille kuin itselleni. Minusta vahva on hän, ken uskaltaa nähdä heikkoutensa ja avun tarpeensa. Toivoisinkin tulevani vahvaksi. Oikein hyvää tätä päivää sinulle ja läheisillesi Marja.
VastaaPoistaKiitos, Kirsti, kommentistasi. Niin on järkyttäneet minuakin. Käsittämätöntä, että hyvin toimeentuleva ihminen haluaa mennä leipäjonoon. Ahneuttaanko vai saituuttaan? Se on tosiaan totta, että emme voi välttämättä ymmärtää toisen tuskan suuruutta. Hyvää joulun aikaa sinulle ja perheellesi.
VastaaPoista