Pukeutumismenneisyyteni mm.kuvia minusta kolmekymppisenä

    Onnellinen äiti Sara-vauva sylissä. Kesä.

Minulla ei ole nykyisin tyyliä. En edes halua olla tyylikäs. Pukeudun tunteiden saattelemana.

Mutta nyt pieni katsaus pukeutumishistoriaani.

Sääli ja murhe on se, että vanhat nuoruuden valokuva-albumit on kadonneet. Nämä kolmikymppiskuvat ovat huonolaatuisia. En ole aikaisemmin ottanut valokuvista valokuvia. Kokemus oli kyllä mielenkiintoinen ja tunteellinen.

Teininä olin punkkari ja pukeuduin sen mukaisesti. Mustiin nahkahousuihin ja punkhenkisiin puseroihin. Tai tiukkaakin tiukempiin farkkuihin. Joihin olimme kavereiden kanssa töhrineet tussilla nimiä, punkyhtyeitä, iskulauseita. Mustat tennarit.

17-vuotiaana minulla alkoi hippikausi. Kukkaiskausi. Love and Peace. Käytin Intian basaarin mekkoja, jotka melkein viilsivät maata. Tai pitkiä hameita. Ei koskaan farkkuja. Kiinantossut. Yhden kesän kävelin avojaloin.

Hippikautta kesti noin viisi vuotta. Mutta olen edelleen sydämeltäni hippi. Opiskeluaikana en halunnut erottautua massasta. Farkut, kauluspaitoja, neuleita. Neutraalin värisiä vaatteita. Asiallisuutta.  Hillitty ja hallittu. Jotta olisin ollut vakuuttava. Mitähän varten ja miksi? Mietin nyt.

Ehkä professorin takia, joka sitten tarjosikin valmistumisen jälkeen työpaikkaa. Olin töissä yliopistolla nuorena tutkijana vain vuoden. Vaihdoin alaa. Siinä olisi paljon kerrottavaa, mutta keskitytään nyt pukeutumismenneisyyteen.Melko matalat kävelykengät. Löysin muutaman valokuvan opiskeluajoilta. Tukka huvitti. Sen historiasta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa

   Suuret korvakorut kiinnostivat jo tuolloin reilu 20 vuotta sitten. Ilme on angstisen, kriittisen                opiskelijan. Missä minun rillit ovat? Ehkä päätin oikein poseerata. Ja rillit ei sopineet kuvaan?
    Niin paljon kysymyksiä. Mutta muistan tuon  "älykkö" Marjan todella hyvin. Olin aina
    kiistelemässä kaikesta. Olin välillä ihan huvikseni eri mieltä kuin keskustelukumppani - 
    näin sai kivaa väittelyä aikaiseksi. Miten itsekeskeinen olin tuolloin! Vapautunut lapsuuden-
    kodin pakkotyöstä. Sain työntää pääni kirjoihin. Elää vain itselleni ja poikakavereilleni. Joiden
    piti olla ainakin siedettävän näköisiä, mutta etenkin älykköjä. Siinä sitten kiisteltiin. Voi
    nuoruuden hulluutta! Melkein hävettää. Tai ihan oikeasti hävettää tuo itseriittoisuus!

Lapset saatuani 32- ja 34-vuotiaana minulla alkoi jostakin syystä luonnon valkoinen kausi. Nykyisin en siedä valkeaa, edes luonnon valkoista. Minulla ei taida olla yhtäkään valkeaa vaatetta. Paitsi alusvaatteita. Ja niistäkin tykkään eniten mustina tai tummanpunaisina.

   Lapseni Vera vauvana.

Tuoreena äitinä pukeuduin usein luonnon valkoiseen puseroon ja farkkuihin. Vaatteiden piti mieluiten olla yksivärisiä. Rauhallisia. Kesäisin saatoin pukeutua kukka- tai ruutumekkoihin. Välillä korkkarit, välillä matalat kengät.

    Lapseni Sara vauvana ristiäisissä.

                      Vera silloin kun sai antaa pureskeltavaksi jotakin, tässä muistaakseni näkkäriä.

    Linnanmäellä.

                     Veran ristiäiset saarella Kokkolan edustalla vanhassa kappelissa.
                     Veneellä liikkeellä aika iso joukko.

Oi ja voi! Nuo tuore äitiyskuvat nostaa tunteet pintaan. Kuinka onnellinen olinkaan! Onnellinen kahdesta terveestä lapsesta!

Noin nelikymppisenä alkoi nykyinen tunnepukeutuminen. Ylipäätänsä aika värikkäitä vaatteita. Aloin tykätä kovasti mekoista. Olin sitä ennen - paitsi hippikautena - pukeutunut aina farkkuihin.

Päivän vaatteet määräytyvät aamun tunnetilan perusteella. Iloinen - värikästä. Surullinen - jotakin tummasävyistä. Tasainen olo tunne - usein yksiväristä tai hillityt kuosit. Aina korkkarit.

Tähän on siis tultu. Minulla on vähän sellainen tunne, että pukeudun nykyisellä tavalla eläkeläisenäkin, jos saan elää siihen asti.

Minkälainen on sinun pukeutumishistoriasi? Vai oletko pukeutunut aina suunnilleen samalla tavalla?

                      Aika rypistynyt akka verrattuna noihin kolmekymppiskuviin. Mutta
                      sellaista elämä on: lapsuus, nuoruus, keski-ikä, vanhuus ja kuolema.
                      Totta kai voi ottaa botoxia tai tehdä kohotusleikkauksia. Siitä vaan.
                      Kukin elää tavallaan. Mutta numeroita ei voi muuttaa. Niitä voi vain
                      vähän vaimentaa omalla asenteellaan. Ei keski-ikä ole mikään kirous
                      vaan mielenkiintoista itsensä hyväksymisen aikaa. Vanhuus - jos saan
                      sen kokea - on taas uusi elämänvaihe. Viisautta.

Lähteet: kuvat omat, paitsi ns. taidekuvat Pixabay