Juhannuspäivän Puuhiani

Juhannuspäivänä olin kasvimaalla kykkimässä. Kitkin rikkaruohoja ja tuin pieniä, söpöjä herneen taimia, kun tytär tuli kysymään: lähettäskö kalaan, järvelle virvelöimään? Olen pienen (tai siis oikeastaan jo aika suuren) ikäni virvelöinyt. Mutta enää en voi tappaa kaloja. Mikä on oikeastaan aika ristiriitaista, koska syön kyllä kalaa. Mutta mitä enemmän minulle on tullut ikää, sitä herkemmäksi olen muuttunut. En ole syönyt lihaa reiluun 35 vuoteen. Joku voisi tietysti sanoa, että onhan se kalakin lihaa. Mutta kun... kun... En viitsi tässä nyt höpötellä tästä asiasta enempää, koska tulisi ihan hemmetin pitkä juttu. Tytär sanoi, että susta tulee ihan vanhana varmaan joku fenno-vegaani, kun olet koko ajan ronkelimpi ruuan suhteen ja valitat jostakin herkkyydestä. Ehkä tulee. Ehkä ei. (Vähän niin kuin Matti nykänen sanoi juomisestaan: "Ehkä otin. Ehkä en." )Siinä vasta filosofinen tyyppi. Ihan oikeesti.

Sanoin tyttärelle, että mä voin lähtee sulle soutajaksi. Lähdettiin kalaan. Tytär ei halunnut, että otan hänestä kasvokuvia. Sovittu. 

Ensiksi vähän päivitystä kasvimaasta:

                             Herneet tuettu.

Kala suoraan järvestä ruokapöytään (tämä on sitä maalaiselämää).

                                            Tämä polku vei veneelle (en ole onnistunut

                                            vieläkään löytämään tästä ohjelmasta "kuva-

                                            teksti" kuvaketta.)

                                            Minä "retkivaatetuksessa". Niin professionaali...

                                                    Tytär, jonka kasvoja en saa kuvata.

                                                    Vielä. Mutta jonakin päivänä minä

                                                    kyllä...

    Ilma oli pilvinen, muttei onneksi ruvennut satamaan.

    Hietasen järvessä on paljon saaria.

   Sitten tyttö ryhtyi tositoimiin. Nämä on uistimia eli kuvia.

  Valitettavasti varsinaista hauen nostoa veneeseen en ehtinyt jännittyneessä ilmapiirissä kuvata.

   Hauki veneen pohjalla. Ei mikään suuri. Tämä ei ole ns. kalajuttu.

   Tyttö on sen verran naisellinen, ettei halunnut haukeen paljain käsin koskea. Yllätyksekseni

   hän vetäisi taskusta kumihanskat. Minua se nauratti aika lailla. Seuraavalla uistimella hän

   narrasi tämän hauen. Jossakin välissä uistin oli puussakin. Ns. ilmakalastusta:

Minä uudesta harrasteestani "valokuvauksesta" innostuneena hipaisin jumalattomasti valokuvia. Panen tähän vain yhden yksityiskohdista kiinnostuneen ihmisen kuvan:

              Tuli hilluttua siellä rannalla.

    Meillä naiset pyydystää kalat ja miehet perkaa. Mies (tai hänen kädet) ja Kille-kissa apajilla.

Tytär kokkasi uunihaukea ja minä hain kasvimaalta yrtit: kirveliä, persiljaa ja sitruunatimjamia. Tilli oli vielä liian pientä. Sitä laitettiin purkista:

   Sitten päästiin syömään. Hauesta riitti kaikille neljälle. Toinenkin tytär tuli kuuden viikon lomalle

    Ypäjän hevosopistosta. On ihanaa, että saan olla nyt livenä äiti molemmille lapsilleni. En kyllä tiedä onko se heistä niin ihanaa. (Rivit alkoivat taas hyppiä - aika oudosti sanottu, kun miettii, millä ihmeen lihaksilla ne hyppii?) No, minä sain luonnon kuntosalia, kun soudin - jotenkin juuri juhannukseen sopivasti, vähän kansallisromanttista - monta tuntia. Ei haukea, ovelaa petokalaa, hetkessä narrattu.

Nyt nautitaan kesästä! Eikö niin?

Mutta nyt pitää malttaa myös nukkua. Vaikka ulkona onkin yötön yö.