Laihduttamiseni aallokkoa

No, niin. Paino on alkanut junnata paikoillaan. En ole laihtunut viime viikolla yhtään. Edelleen se 4 kiloa on tippunut 5 viikon aikana. Ehkä en ole laihduttanut täsmällisesti? Kyllähän olen. Olen syönyt samaa ruokaa ja samoja määriä kuin tähän asti. Kaipa tutkimattomat ovat laihdutuksen tiet.

Mutta paitsi en viime perjantaina syönyt dieetin mukaan. Kaikki meni hyrsyn myrskyn tai ainakin heikun keikun. Tytär tuli käymään, ja niin kuin aina juttelimme perjantai illan ja yön. Viiniä juoden. Pizzaa syöden. Tytär käy kuitenkin harvakseltaan kotona, ja meidän juttelutapamme on tärkeämpää kuin laihduttaminen. Rakas lapseni menee kaiken edelle. On läkähdyttävää ja ihanaa, kun hän tulee käymään.

Ehkäpä tämä vaikutti painoon. Ehkäpä viini pani aineenvaihdunnan sekaisin. Ehkäpä, ehkäpä. Jumalauta, en enää juo viiniä ja syö pizzaa tämän laihduttamisen aikana! Paitsi jos lapseni tulevat käymään. Niin...paitsi. Ystävien kanssa tämä ei ole mikään olennainen kysymys. Saan olla syömättä herkkuja ja juomatta viiniä.

Vähän tympii ja surettaa. Vaikka järkitasolla ymmärrän painon junnaamisen. Nälkäkin kuin kavala saalistaja on palannut takaisin. Seison ikään kuin kuopan reunalla ja se kuoppa on kehoni. Nyt tuntuu, että iljannetta kaikki. Elän viistosti. 

On tosin hölmöä ja huvittavaakin tuhrustella painoa. Kuitenkaan tämä laihduttaminen ei ole kauhean suuri asia elämän kokonaisuudessa. On paljon, paljon tärkeämpiäkin asioita. Kuten rakkaus, tasa-arvoisuus, lapset, puoliso.

Aloitin tämän laihdutuksen pääasiassa siksi, että sokeriarvoni oli yli viitearvojen. Vyötärö on onneksi kaventunut 7 senttiä ja se on normaalin arvon puolella.

Mutta, mutta sokeriarvojen kontrollimittaaminen. Sen minä houkkana tyrin. Hajamielinen kun olen, mennä laapustin terveyskeskuksen laboratorioon. Vaikka olisi pitänyt mennä Terveystalo työterveyden laboratorioon.

Istua jaanailin laboratoriossa puolitoista tuntia. Ja sanailin , haastoin vieruskavereiden kanssa, jotka vaihtuivat. Minua ei vain oikeana aikana kuulutettu sisään. Nops, ajattelin, että lääkäri on unohtanut laittaa lähetteen. Siksi otin vuorolapun ja pääsin sisään jonkin ajan kuluttua.

Laborantti sanoi, ettei minulla ole lähetettä. Minä siihen, että ehkä lääkäri on vain unohtanut. Otetaan vain ne sokerit. Labra kysyi, kuka on sen lähetteen kirjoittanut. Sanoin lääkärin nimen. Ja kas, hoitaja sanoi, ettei meillä ole sen nimistä lääkäriä.

Labra   sanoi, ettei vaan lähte ole kirjoitettu työterveydessä. Olipa hyvinkin. Ja minulle viimein sarasti, että minun pitäisi olla työterveyden laboratoriossa.

Minusta laborantti tuijotti minua ihmeissään ja varmasti ajatteli, että tuo nainen on kahjo. Hupakko. Omituinen höpöttäjä. Tietysti kiitin ja kiiruuhdin työterveyden laboratorioon. Joka tietysti ei ollut enää auki. 

Toisaalta sain sekoilustani hyviä juttuja. Rupattelin esimerkiksi minua vanhemman naisen kanssa, miten 2 tyypin diabetes oireilee.

Plus puhuin muutamien ihmisten kanssa säästä ja maailman tapahtumista.

Joten ei sekoiluni ihan turha juttu ollut. Mutta minä olen kyllä melkoinen sekoilija. Ja hurlum hei. 

Toistaiseksi tämä on se elämä, mikä on minulle annettu, ja minun on elettävä se.

Kuvat omat.