Minun mieheni on kotoisin sekä Helsingistä että Länsi-Suomesta. Isänsä puolelta hän on suomenruotsalainen ja äitinsä puolelta eteläpohjalainen. Minä olen Itä-Suomesta. Meillä on aivan erilaiset niin sanotut heimoidentiteetit.
Kun oltiin ensimmäisen kerran käymässä hänen äitinsä luona, ihmettelin, miten siellä oli niin rauhallista ja vaitonaista. Ja aloin sitten itäsuomalaisittain puhua kalkattaa. Se jotenkin purskahti minusta, enkä voinut sille mitään. Vähitellen sain vähän kummeksuvia katseita, enkä silti voinut pitää suutani suikemmalla.
Miehen isä on suomenruotsalaisittain iloista ja pulppuavaa seuraa. Ennen juotiin aina snapsit ennen ruokaa.
Kun muutettiin yhteen miehen kanssa, heimoerot tulivat pinnalle. Mies on verkkainen, ja minä ikuinen puuhailija. Mies usein käski minun hiljentää tahtia. "Voidaan se tehdä huomennakin" oli yksi hänen lempilauseistaan. Minusta miehessä ei ole lainkaan pohjalaisia piirteitä. Oli siinä särmissä hiomista. Nyt minun mielestä me täydennämme toisiamme. Mutta kyllä minä vieläkin toisinaan kilahtelen. Ja astiat saattaa lentää. Elämää vain.
Psykoterapeutti ja tietokirjailija Katriina Järvisen vastaanotolle tuli mies, joka ei voinut ymmärtää vaimonsa käytöstä. En kestä, mies parahti.
Heillä oli yleensä koti täynnä vieraita, ja melkein kaiken muun ajan vaimo roikkui puhelimessa. Ei ollut hetkenkään hiljaisuutta.
Järvinen kysyi, mistä päin vaimo ja mies olivat kotoisin. Vaimo oli Pohjois-Karjalasta ja mies Porista. Järvinen ehdotteli, jospa tässä ei ole kysymys persoonallisuuksien erosta vaan kulttuurien erosta. Karjalassa ollaan sosiaalisempia ja puheliaampia kuin Länsi-Suomessa. Kyläileminen on siellä tapa.
Mies alkoi miettiä asiaa tästä näkökulmasta, ja se tuntui hänestä helpottavalta. Järvinen sanoo: "Monilla syttyy ihan lamppu päässä, kun otan tämän maantieteellisen aspektin esiin. He eivät ole tulleet sitä ajatelleeksikaan."
Suomalaiset jaettiin tosiaan ennen heimoihin: hämäläisiin, karjalaisiin, varsinaissuomalaisiin, pohjalaisiin, savolaisiin, ruotsalaisiin ja lappalaisiin.
Eri heimoihin liitettiin erilaisia ominaisuuksia. Hämäläinen on hidas ja käytännöllinen, karjalainen on puhelias ja räiskyvä, eteläpohjalainen sitkeä ja kerskaileva, ja niin edelleen.
Nykyihmisen korviin heimoerot ehkä kuulostavat kliseiltä. Järvinen on sitä mieltä, että kyllä stereotypioissakin on yleensä todellisuuspohjaa. Heimot voivat olla kulttuurisia identiteettejä. Ne ovat viiteryhmä, mihin voi verrata itseään.
Eikä näihin heimo-ominaisuuksiin kannata suhtautua turhan vakavasti. Onhan se jossain määrin humoristinenkin asia. Eikä ole enää niin vakava juttu kuin ennen.
Eri puolella Suomea on erilaisia tapoja ja käyttäytymismalleja. Järvisen mielestä olisi kummallista, jos ihminen ei samastuisi niihin ja kantaisi niitä mukanaan. Tätä ei moni tule ajatelleeksi. Kansantieteellisesti Suomi jaetaan itä- ja länsisuomalaisiin.
Maakuntien erilaisista piirteistä puhutaan muissakin maissa. Esimerkiksi Ruotsissa on tietty käsitys siitä, millaisia vaikka skoonelaiset ovat.
Uusmaalaisilla on yleensä melko heikko heimo- ja maakuntaidentiteetti. Muualla Suomessa helsinkiläisiä kyllä pidetään omana heimona. Stereotypia helsinkiläisistä on, että he ovat kylmiä, leuhkoja ja kiireisiä. Järvinen pitää itse helsinkiläisiä sosiaalisina ja joustavina. He ovat tottuneet ottamaan muut ihmiset huomioon. Minä olen täysin samaa mieltä. On ilo käydä Helsingissä.
Onko sinulla kokemusta näistä heimoeroista?
Onko sinulla kokemusta näistä heimoeroista?
Lähteet: Helsingin Sanomat 15.2.2020, kuvat omat![]()
Kokemusta heimoeroista on, sillä itse olen karjalainen ja molemmat mieheni ovat olleet syntyperäisiä helsinkiläisiä. Ensimmäisen mieheni äiti oli suomenruotsalainen, mutta kotona puhuttiin suomea. Anoppi oli ihana, appi Pohjanmaalainen jäärä ja jäkättäjä ja myöhemmin koin, että mieheni oli leuhka - vahvistusta stereotypialle siis.
VastaaPoistaToinen ja nykyinen mieheni on syntynyt ja kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä oli vilkas karjalainen, isä pohjanmaalais- ja hämäläisjuurinen. Muistan kun menin ensimmäisiä kertoja uusien appivanhempieni luo kylään, minusta oli hirveän outoa että appi ei puhunut juuri mitään - ja minun isäni karjalaisena puhui taukoamatta ja pilke silmäkulmassa!
Itse siis olen aivan peruskarjalainen, mutta en suupaltti. Nykyisellä miehelläni virtaa suonissa myös Rannanjärven temperamenttia (sukua on!) ja hän tulistuu aika nopsaan. Mutta ei haittaa, korotamme ääntä välillä reippaastikin, mutta sitten rauha palaa. Minunkin mielestäni meidän erilaisuus täydentää toisiaan.
Yksilöitähän ihmiset heimojensa sisällä ovat, mutta kyllä minusta näissä hivenen perää on. Olen asunut Helsingissä/Vantaalla vuodesta -69. Karjalainen identiteettini on haihtunut, enää en edes käy kotipuolessa kun vanhemmat ovat kuolleet. Ennen murre palasi oitis! Nyt puhun vain mä ja sä :)
Kiitos kommentistasi riitta k. On sinullakin varmaan ollut särmissä hiomista, kun itse olet karjalainen ja mies helsinkiläinen. Ja ensimmäisen miehen taustassa oli suomenruotsalaisuutta.
PoistaJos itse voisi valita heimoidentiteetin, olisin mieluusti karjalainen. Pidän heidän usein melko avomistakin keskusteluista ja suorista kysymyksistä.
Minun mies on suomenruotsalainen ja on aina puhunut ruotsia lapsille. Mutta, mutta. Lapset ovat aina vastanneet suomeksi. Koulussa he kyllä loistivat ruotsin kielessä. Siis jotakin tehoa.
Voi, että nuo Pohajanmaan jäärät. Sain niistä tuta jollakin tavalla, kun asuttiin aika monta vuotta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Se oli minulle aika raskas kokemus, kun joka kunnassa puhuttiin omalla tavalla ja murteella ruotsia. En tosiaankaan kaipaa noita aikoja. Edes hapatettua kunnon ruisleipää ei saanut eikä ollut. Makea leipä oli melkein kauhistus itäsuomalaisella.
Tosiaan yksilöitänän me olemme heimojen sisällä. Kaikissa ei edes näy heimopiirteet. Sinullakin on melkoinen coctail hämäläinspohjanmaalisessa miehessäsi ja karjalaisessa
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKyllä vain on kokemusta Oma heimoni kuuluu ruotsalaisiin ja mieheni taas karjalaisiin, joten kulttuurierot ovat olleet melkomoiset vaikka ihan samojen maanrajojen sisällä ollaankin synnytty ja kasvettu. Suuria eroja löytyy ihan juhlapyhien viettämisistä ja tarjottavista aina tapaan kasvattaa jälkikasvua ja miten mieluiten viettää kesälomansa (mies metsämökki/järvi-ihmisiä ja minä vene/meri). Arjessa se näkyy myös tavoissa keskustella tai olla keskustelematta tietyistä asioista ja siinä, miten kokee vastoinkäymiset elämässä. Toki nämä voisivat olla myös ihan persoonakohtaisiakin eroja, mutta kun vertailen omaa suhtautumistani suurempaan suomenruotsalaisten populaation tapoihin, niin se on melko identtinen verrattuna taas mieheni tapaan, joka on taas ihan verrattavissa yleisemminkin karjalaisten tapoihin.
VastaaPoistaErityisesti riidellessä nämä erot näkyvät niiden huonojen piirteiden suhteen; mieheni on ailahtelevainen sekä melkoisen tulinen ja teräväkielinen ja itse taas mieluiten vetäytyisin tai sopisin riidan välittömästi, koska riiteleminen on mielestäni ihan turhaa ajanhukkaa. Mielipiteet sanon suoremmin kuin mieheni, mutta riidellä en halua enkä voi ymmärtää miten mielipide-eroista edes voi riidellä. Molempien tavat luonnollisesti ärsyttävät toista, mutta onneksi näin 30 vuoden jälkeen riidat ovat noin muutenkin laantuneet ja osaamme suhtautua toistemme tapoihin käsitellä asioita.
Kiitos kommentistasi Anonyymi. Vai että, ruotsalainen ja karjalainen. Suoraan sanoen aika paha.Vähän oikeastaan kuin meillä. Mutta pienemmässä mittakaavassa. Ehkä. En ole kuitenkaan karjalainen vaan kainuulainen.
VastaaPoistaKiva lukea, että 30 vuoden jälkeen riidat ovat laantuneet luonnostaltansa. Tulinen mies ja rauhallinen nainen. Toisaalta toisiaan täydentäen.
Minä välillä jopa nautin siitä, että mies on niin erilainen kuin minä. Eksotiikkaa arkipäivään. Ja tietty välillä riitojakin.
Juhlapäivät kyllä näkyvät eri heimoissa. Karjalaisilla, ja yleensäkin Itä-Suomalaisilla,leivotaan karjalanpiirakat ja runsaasti myös makeaa tarjottavaksi. Länsisuomalaiselle miehelleni riittäisi yksi sortti. Mutta minulle ei.
Ja voi hitsi, kun suvut tapaavat, esimerkiksi tasasyntymäpäivillä. Ollaan niin puolin ja toisin. Kalkatusta ja ynähtelyä.
Toisaalta on rikkautta nämä heimo-ominaisuudet, mutta välillä käytännössä vaikea kestää.
Kiva postaus! Pääasia, että on jostain kotoisin, ettei ole "ei mistään kotoisin!"
VastaaPoistaOmat juuret ovat äidin puolelta Kainuusta ja isän puolelta Hämeestä. Kainuulaisen äitini suku on selvästi puheliaampaa, kuin hämäläisen isäni suku. Sitten taas puolisoni savo-karjalainen suku on niin eläväistä, että se joskus pistää hermostuttamaan. Vanhemmiten jotkut piirteen loiventuvat toiset korostuvat. Nämä paikkakuntaan perustuvat piirteet ovat yhtä mukava juttu kuin murteet. Toivottavasti niistä tunnistaa ihmisiä vielä jatkossakin. Tosin, nyt kun muutetaan niin paljon ja väkeemme sekoittuu "muun verisiäkin", niin väistämättä luonteenpiirteiden erot hämärtyvät.
Tämä kirvoitti meiltä molemmilta miehen kanssa kunnon naurut, kun luin tämän ääneen.
VastaaPoista"Ilmankos alussa oli hankalaa, kun minä olen karjalaisten jälkeläinen ja sinä et ole mistään kotoisin", sai mies lopulta sanottua. Vaikka naureskelimme, niin kumpikin myönsimme tässä heimolaisuudessa piilevän totuuden siemenen.
Mukavaa uutta viikkoa Marja!
Moi. Erot varmasti vaikuttavat suhteeseen mutta parhaimmillaan rikastavasti. Ihan turha yrittää muuttua samanlaisiksi kun kummallakin on ihmisarvo.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Mantyelämää. Onhan se tosiaan rikkaus nämä heimoerot. Ja kumppanilta oppii aina uutta. Se on hyvin mielenkiintoista. Ja osan voi ottaa ihan huumorilla.
PoistaMielenkiintoinen postaus ja näitä on tullut itsekin mietittyä. Molemmat olemme mieheni kanssa Helsingistä, hänen vanhemmat Pohjanmaalta, omat isänpuoli suomenruotsalaista ja äitini puolen suku Oulusta ja Lahdesta. Olen huomannut, että suomenruotsalainen suku on aika iloista ja välitöntä, mutta sitten itse olen aika hillitty kuitenkin ja mies on horoskooppimerkiltään leijona ja hyvin tyypillinen sellainen. Tempaisin tähän tuon horoskooppimerkin, jotta saan äkkiä kuvailtua luonnetta. Hän on sosiaalinen extrovertti, tosin ikä tekee hänelläkin jo tehtäviään ja minä sosiaalinen kyllä, mutta sitten pitää levätä ja jännitän aina uusia ihmiskohtaamisia. En osaa oikein sanoa mikä on stadilaisuutta ja mikä ei, en ole koskaan seurustellut muiden kuin helsinkiläisten kanssa.
VastaaPoistaIhanaa viikon jatkoa Marja. <3
Kiitos kommentistasi Tiia. Olet siis aika helsinkiläinen. Tosin äitisi on sekä Pohjos-Pohjanmaalta että Läsi-Suomesta. Tuo suomenruotsalainen iloisuus on tullut tutuksi mieheni puolelta. Ja asuttiin molempien valmistumisien jälkeen ruotsinkilelisellä Pohjanmaalla, mikä oli minulle varsinainen koettelemus. Siellä puhuttiin ruotsia murteelle, josta en ymmätänyt höykäsen pöläystyä. Onneksi asuttiin siellä vain kolme vuotta ja muutettiin sitten Itä-Suomeen. Minä itäsuomalaisena sopeuduin heloposti, ja nyt miehelläni sopeutuminen vei aikaa.
VastaaPoistaUskon, että horoskoopit ovat vain luonnekuvauksia ihmisistä, 12 sellaista ja aika nerokasta. Niillä ei ole minun mielestäni mitään tekemistä tähtien asennon kanssa. Muun muassa sumerilaiset olivat niin viisaita, että loivat tämän 12 persoonallisuuden kuvauksen.
On suloinen ja kaunis piirre, että jännität uusia kohtaamisia ihmisten kanssa. Siinä on jotakin niin aitoa.
Kyllä on todellakin huomattu maantieteelliset erot monellakin tavalla. Itse olen lähes paljasjalkainen hämäläinen vaikka kuinka monennessa polvessa, vhiukan vaikutteita itäiselta Uudeltamaalta isän äidin puolelta. Mies on Etelä-Pohjanmaan siltä alueelta, jonne porukka on aikoinaan tullut Savosta, joten oikeasti kyse on savolaisista, vaikka siellä suunnalla moni on mielestään ja mielellään olisi pohjalainen. Mutta esimerkiksi murre on aivan erilaista kuin erään isokokoisen mieshiihtäjän kotiseudulla. Lisäksi pohjalaiset pitävät itseään suorapuheisina, mutta nämä eivät ainakaan sitä ole. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että helposti ollaan toisille heittämässä milloin mitäkin, mutta jos pilkka osuukin omaan nilkkaan, niin voi sitä kiukun määrää.... :DD
VastaaPoistaKiitos kommentista Erikoiset Asiantuntijat. On mielenkiintoista tuo savolaisten tulo Etelä-Pohjanmaan seutuville. Ja Pohjanmaalla asuvat tosiaan haluavat olla niin pohjalaisia. Tunnen ihmisiä jotka ovat hyvin ylpeitä pohjalaisuudestaan. Onhan siitä tehty elokuviakin. Ehkä pohjalaisilla ei ole itseironian tajua. Joka tapauksessa kunnioitan pohjalaisia ja sitä maantieteellistä lakeutta.
VastaaPoista