Viikon surut, muistelut ja haikailut

Olen taas viikon norkoillut kotona. Tyhjänpanttina. Sairauslomalla.

Fyysisesti sairaana tunnen, että ikään kuin mielenikin olisi  jotenkin amputoitu. Päivät ovat pimeitä. Kurjuuden vesistöt syvät ja rannattomat. Niinpä. Ihminen on kokonaisuus.

Tässä kuitenkin paarustetaan eteen päin. Heltymättömästi. Ehkä myös väistämättömästi.

Jospa sairaus hellittäisi, ja pääsisin takaisin töihin, joita olen tehnyt reilut 20 vuotta.

Olen yrittänyt lohduttautua ajatuksella, etten minä aivan kelvoton ole. Kun olen saanut synnyttää kaksi rakasta lasta. Ja satuin aikanaan löytämään rakkaan elämänkumppanin.

Olen saanut sentään käytyä metsälenkeillä. Suhruisessa, hailakkaan aurinkoisessa säässä. Metsä hoitaa. Tulee rahvakkaampi ja hapekkaampi olo. Kunhan ei usein törmää romuun luonnossa. Niin kuin tuo yllä oleva auto.

Olen laittanut pihan syyskuntoon. Ja lukenut. Lukenut. Lukenut. Eilen aloitin Jelena Tsizovan romaanin Naistenaika.

Romaani on hyvin maanläheinen kuvaus 1960-luvun Neuvostoliitosta. Se koskettaa, vetoaa tunteisiin ja jopa liikuttaa. Romaani on kertomus äitien, isoäitien ja tyttärien kokemuksista  Neuvostovallan alla, jossa ihmisiä vakoiltiin, sorrettiin, vangittiin.

Jelena Tsizova päätti ryhtyä kirjailijaksi sen jälkeen, kun hän pelastui palavalta risteilyalukselta. Naistenaika on palkittu ja monille kielille käännetty romaani. Kun olen lukenut sen loppuun, kirjoitan siitä lisää tässä blogissa.

Käsissäni oleva teos on arvostelukappale into kustantamolta. Kiitos kirjasta. Eri sukupolvien naisten ja arkisen elämän kuvaamisen lukeminen on melkein mielipuuhiani kirjallisuuden loputtomilla teillä.

Mikä minusta piti tulla isona?

Olen jostakin syystä alkanut muistella, että mikä minusta piti tulla isona. Lempiammattiani. Huomaan olevani luopio. Niin monta kertaa se on vaihtunut.

Alle kouluikäisenä halusin olla tarjoilija. Leikinkin sitä suurella antaumuksella. Toimin tarjoilijana kotona. Kannoin lautasille asettelemaani ruokaa ruokapöytään ylväästi askeltaen.

Emme käyneet yleensä ravintolassa syömässä. Lieneekö ollut yksi ainoa kerta, kun näin tarjoilijan ruokaravintolassa 1960-luvulla. Mutta ihastuin tarjoilijoihin. Heidän korkokenkiin, ylvääseen ryhtiin, huoliteltuun ulkonäköön, pätevyyteen. Siinäpä olisi upea työ.

Alakoulusta alkaen halusin sittemmin lääkäriksi. Isä rohkaisikin: "Marjalla on aina nenä kiinni kirjassa. Kyllä siitä voisi jonkinlainen tohtori tulla." Minä mielikuvituksessani paransin uljaasti ja ahkerasti sairaita. Koulussa matemaattis-luonnontieteet oli minulle helppoja. Ja niitähän lääketieteelliseen pääsykokeessa tarvitaan.

Mutta, mutta. Lukion toisella luokalla alkoi hippikauteni. Make love not war. Lääkärin ammatti sai väistyä jonkin henkisemmän tieltä. Bestikseni kanssa reissattiin ulkomailla noin kaksi vuotta, jos oikein muistan. Oltiin vapaita ja villejä.

Lopulta rantauduimme Suomeen. Tuli mieleen, että jotakin pitäisi opiskella. Pääsin Turun yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Mutta lopulta päädyin erinäisten mutkien kautta opiskelemaan psykologiaa ja kulttuurien tutkimusta.

Professorini järkyttyi, kun kerroin, että suoritan opettajaopinnot  tutkinnon lisäksi. Hän olisi halunnut minusta tutkijan.

Aloin olla siis melkoisen järkevä ihminen. Tutkijan ura on epävarma. Apurahat usein vain vuodeksi kerrallaan. Tutkijoiden keskuudessa käytetään myös paljon kyynärpäätaktiikkaa.

Ammatinvalinnanohjaaja suositteli minulle testien jälkeen  toimittajan ammattia. Ei sekään hassummalta kuulostanut.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Kulahtaneena opettajana.

Mikä sinusta piti tulla isona?

Lähden vähäksi aikaa reissuun, joten älkää rakkaat lukijat ihmetelkö, etten vastaa tämän jutun kommentteihin.

Hyvää viikonloppua kaikille!