maanantai 1. toukokuuta 2017

Nainen ratissa








 Tulipa sukupuolittunut ilmaisu tuohon otsikkoon, mutta karu totuus on, että olen surkea autokuski. Mutta tykkään ajaa lujaa. Huono yhdistelmä.

En ole kiinnostunut autoista, mutta autoa on pakko ajaa, jotta pääsee töihin ja harrastuksiin.Täällä maalla se on välttämätön. Olen aina ajanut jollakin rottelolla, jota mieheni on tarvittaessa korjaillut. Hän kun on niin kiinnostunut autoista, etenkin vanhoista.

Taas kävi huonosti digialoittelijalle: kävin  äsken ottamassa kuvia keltaisesta rottelostani, siirsin kuvat puhelimesta tietokoneelle, mutta ne ei hemmetti vieköön löydy tietokoneelta. Siirsin kuvat vielä toisenkin kerran, mutta ei mitään. No, auto on kuitenkin keltainen ja vanha Rellu.

Hankin ajokortin vasta 33-vuotiaana. Sain inssin läpi kolmannella yrittämällä. Luulisin, että armosta. Ensimmäisen inssin jälkeen, insinööri kysyi lakonisesti: Luuletko olevasi jossakin discossa, kun räpsyttelet noita vilkkuja siihen malliin? Minulla menee helposti vasen ja oikea sekaisin, joten insissä vilkutin aina varmuuden vuoksi myös toiseen suuntaan. Seuraaviin inssiajoihin kirjoitin sitten kädenselkiin isolla vasen ja oikea.


Tätä talvea lukuunottamatta olen ajanut kaksi kertaa talvessa ojaan.
Toissa talvena ajoin niin pahasti, että olin jonkun aikaa tajuton, ja heräsin lasinsirpaleiden keskeltä. Etulasi oli mennyt rikki. Olin lyönyt pääni ilmeisesti sivulasiin, joka sekin oli rikki. Olin turvavöissä, en siis voinut satuttaa päätäni etulasiin. Auto oli täysin romuna. Ei enää vain rottelo. Auto oli kai ennen ojaan rysähtämistä pyörähtänyt ympäri. Sain onneksi vain aivotärähdyksen. Tämän jälkeen opin ajamaan talvella hitaammin. Aina.


Yhtenä talvena oli todella paljon lunta, ja auto lipsahti taas kerran ojaan. En saanut ovea auki, koska auto oli niin syvällä lumessa. Paniikki alkoi hiipiä. Minä en omistanut tuolloin kännykkää, jolla olisin voinut soittaa apua. Tapauksen jälkeen - vanhaa aikaa rakastavana lankapuhelimen käyttäjänä - ostin ensimmäisen nokiani, jotka tuohon aikaan olivat ihastuttavan yksinkertaisia. Noin tunnin kuluttua ystävällinen ihminen huomasi autoni ja sain apua.

Autolla peruuttaminen on niin kovin vaikeaa. Olen peruuttanut muutamia kertoja toiseen autoon, yleensä kauppojen parkkipaikoilla. Ja sitten istunut ja odottanut autossa, että auton omistaja saapuu paikalle ja  sitten taas kerran vakuutuspaperien täyttämistä. Autoilevan naisen elämä on välillä hyvin monimutkaista ja raskasta. Noloin peruutus sattui työpaikkani, lukion pihalla - kun taas niin nopeasti lähdin liikkeelle - ja peruutin oppilaan autoon. Siitä oli helppo vääntää vitsiä penkkareissa.

Olen onneksi hyvä ja lahjakas istumaan toisen kyydissä. Jos mieheni kanssa joskus autoilemme yhdessä, en tahdikkuussyistä aja vaan istun mukavasti vieressä. Alkuun innokkaana ja ripeäotteisena, vasta ajokortin saaneena "nuorena" kuskina, halusin ajaa. Mutta oli ikävä seurata miehen pelokasta ja jännittynyttä olemusta vieressä. Ja vielä kurjempaa kuunnella sitä neuvomista: sä ajat liian kovaa; sä ajat liian reunassa; sä ajat nyt liian keskellä; sä panit vilkun väärään suuntaan ja niin edellen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi