torstai 4. toukokuuta 2017

Parisuhteeni vaiheita



 Tapasin mieheni 27-vuotiaana. Rakastuin vähitellen puolen vuoden kuluessa. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Hän otti tavakseen käydä kahvilla luonani - mutta ei ns."päiväkahviseuraa" tyylisesti. Keskustelimme paljon. Rakastuimme. Falling in love, on kuvaava ilmaisu. Hurmaannuimme ja olimme ihmeellisen pyörteen riepoteltavina. Se oli vielä ihanaa, vapaata ja railakasta opiskeluaikaa. Se oli voimakasta intohimoa niin kehon kuin mielen tasolla pitkine, loputtomine keskusteluineen.


Hyvin voimakasta intohimoa kesti muutaman vuoden. Täysin toisessa sisällä oleminen, yhdistyminen. Parisuhdesymbioosi. Parisuhdesulautuminen. Sitten intohimo taittui läheisyyteen ja sitoutumiseen. Ei intohimo mihinään kadonnut; on sitä sopivasti vieläkin. Muutimme aikoinamme aluksi yhteen ja menimme myöhemmin hyvin pienimuotoisesti naimisiin, kun olin 30-vuotias.

 Pitkän parisuhteen edellytys on se, ettei yritä väkisin muuttaa kumppaniaan: hyväksyy sekä hyvät että huonot puolet. Toki alistamista, väkivaltaa, narsismia, sairaalloista mustasukkaisuutta ei pidä hyväksyä. Mutta kukaan ei ole täydellinen. Tärkeää on myös elämänkatsomusten samankaltaisuus. Luonteet voivat olla vaikka vastakohdat, jos elämänkatsomus yhdistää. Rehellisyys toiselle ja itselle on olennaista.
Ajan kuluessa parisuhde kaipaa kolmatta osapuolta. Vanhemmuus, yhteiset lapset sitovat ja vahvistavat parisuhdetta. Ei tietenkään aina. Kun yhteinen aika vähenee, voi pitkäänkin kestänyt parisuhde rikkoutua. Mutta yhteistä aikaa voi aina järjestää, jos siihen on vielä todellista tarvetta. Tunnen monia eronneita ja kaikilla heillä on ollut enemmän kuin tarpeeksi todellisia ja hyviä syitä eroon. Ero on syvällä sisimmässä aina epäonnistuminen, tuskallinen kokemus, pieni kuolema.

Parisuhteessa on siis alussa aina muutaman vuoden kestävä intohimon vaihe, symbioosi. Kaikki eivät kestä voimakkaan intohimon laantumista ja etsivät uuden ihmisen, jonka kanssa aloittaa taas uusi hullaannuttavan intohimoinen suhde. Tätä kuviota voi lukea viikko- ja naistenlehdistä: "Kasvoimme erillemme ja erosimme ystävinä." Mutta parisuhdesymbioosista  voi lähteä myös kulkemaan yhdessä eteen päin ja elää kumppanuuden vaihetta, joka sisältää sitoutumisen ja läheisyyden. "Täydellinen rakkaus" sisältää intohimon, läheisyyden ja sitoutumisen.

Parisuhteessani on ollut myös huonoja vaiheita mutta aina enemmän hyviä. Riidelty on reippaasti: Minä viskelen raivoissani astioita ja mies mököttää tai vastakohtaisesti huutaa niin, että nielurisat näkyvät. Kaikesta on aina selvitty.  Jos saamme elää vanhoiksi, astumme vähitellen vanhenevan rakkauden huoneisiin. Odotan sitä aikaa mielenkiinnolla. Jaksanko  yhä reippaasti heitellä astioita seinään? Jaksaako mieheni mököttää tai huutaa kurkku suorana? Miltä rakkaus silloin tuntuu elossa ja olossa?

Vielä lopuksi psykologi Robert Sternbergin ajatuksia erilaisista rakkauksista. "Ihastuminen on intohimoista rakkautta ilman sitoutumista ja läheisyyttä, eikä ole välttämättä kovin pitkäaikaista elleivät muut komponentit tule vähitellen mukaan tunteeseen...
Tyhjä rakkaus on pitämistä vailla läheisyyttä tai intohimoa, mikä ei riitä täyttämään ihmisen toivetta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tällainen tilanne voi olla suhteessa, jossa pari on erilaisten sopimusten avulla yhdessä...Hullaannuttava rakkaus on riipivää...Suhteesta puuttuu kuitenkin läheisyys. Intohimo on kuin polttoaine suhteessa ja sitoutuminen näyttää suuntaa, mutta läheisyys on moottori. Täydellinen tai ihanteellinen rakkaus on näiden kolmen komponentin yhdistelmä."

Siis sopivassa suhteessa: intohimoa, läheisyyttä ja sitoutumista.
Minun oppimiskokemukseni rakkaudesta: Minä haluan oppia tuntemaan yhden miehen melkein täydellisesti. Miehen joka ymmärtää puolesta sanasta, ilmeestä, arvaa mitä tuoda kaupasta, milloin lämmittää uunit; läheisyys on niin hyvää että voi lukea toisen ajatukset. En halua tuntea monta miestä vain puoliksi.


Lähde: Ahokas, Ferchen, Hankonen, Lautso; Pyysiäinen: Sosiaalipsykologia.

2 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus! :) Onnea edelleen :) Itselläni on tänä vuonna 17 v hääpäivä. Olin melkein 20 v, kun menimme naimisiin. Moni saatto epäillä miten mahtaa kestää, mutta niin vain on kestänyt :) Edelleen olen sitä mieltä, että hyvän miehen sain. Aina ei ole helppoa, mutta ei se useinkaan vaihtamalla parane. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Se on todella suuri onni saada pitkään kestävä kumppanuussuhde. Sinä olet ollut hyvin rohkea, kun olet "uskaltanut" mennä nuorena naimisiin. Onnea teillekin jatkossa. Digiblondina vastasin sinulle ensin sähköpostilla. En tiennyt, että kommentit tulevat tänne.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi