keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kaunista tänään: vanha puu, muttei ensimmäinen selfieni























Vanha puu on minusta kaunista. Siinä näkyy eletty elämä. Vähän niin kuin vanhenevan viisikymppisen naisen naamassa.

Mies sai yhdeltä rakennustyömaalta lautoja ja vanhoja hirsiä. Purimme monta kuormaa yhdessä.Hirsiä kantaessani ajattelin, että näitä pitää säästää. Ne ei saa joutua vain polttopuiksi.
Mitä tehdä vanhoilla, kauniilla hirsillä, pohdiskelin mielessäni. Sitten keksin, että voisin raahata - onneksi olen käynyt kuntosalilla - niitä kasvimaalle, vaikka edes yhden penkin reunoiksi. Ja sitten heti tuumasta toimeen. Tapojeni mukaisesti. 

Jostakin voi tuntua hölmön hommalta ihailla nyt ja "valokuvata" vanhaa puuta, mutta minusta se on yksinkertaisesti kaunista. Taidan olla puupää.





Hirsireunojen sisällä on muutama esiin noussut siperian unikon pienokainen. Kylvän penkkiin myöhemmin myös kamomillaa ja kehäkukkaa. Kuten kuvista näkyy Kille-poikamme saapui myös paikalle, enkä malttanut olla ottamatta hänestä - uutta ilmestystä tuumailemassa - useampaa kuvaa. Hän on aina erityisen innostunut auttamaan kasvimaahommissa. Joka kevät kun laitan kasvimaata hän saapuu paikalle täynnä sydämellisyyttään. Kun käännän maata, hänkin innostuu kuopsuttelemaan multaa. Siemeniä kylväessäni hän
retkahtelee, tietysti kylvörivin päälle, selälleen ja kaipaa mahan rapsutusta. Hän on varmaankin sitä mieltä, että pienet siemenet ei ole mitään häneen verrattuna. Kesällä hän tarkistaa iltaisin vihannesten kasvun.Kille on niin avoin ja puuhakas. Serefiina-rouva ei koskaan vaivaudu apujoukoiksi. Hän mieluummin meditoi tai syö.

Ajattelenpa oppimiskokemuksia kuukauden aikana:

Olen oppinut ottamaan lähikuvia niin, etteivät kenkäni näy heti etualalla ensimmäisinä. Tämän postauksen lähikuvat piti ottaa siksi kahteen kertaan. (En osaa vielä käsitellä kuvia.) Taputan itse päätäni: niin sitä pitää.

En osaa vielä ottaa selfietä. Tässä ihka ensimmäinen selfieni.
Tyttäreni oli sanonut aamulla, että miksi et ota selfieitä. Töistä tullessani muistin sen ja hipaisin pihalla puhelinta: lopputulos kehno. Taustalla häämöttää miehen pykäämä vähintäänkin erikoinen autotalli. Mutta oppimiskokemus tämäkin: epäonnistumisen avulla oppii parhaiten. Tulen laittamaan näihin raapustuksiini  jatkossakin selfieitä. Harjoitushan tekee mestarin.

Haluan korostaa sitä, että kaikki muut kuin itse otetut "valokuvat", ovat hienoja ja kauniita valokuvia vapaasti käytettävältä Pexel-sivustolta (vai miten se sanotaan "sivustolta", pitäisikö sanoa "ohjelmalta" tai "kuvakkeelta", digitermit ei ole vielä hallussa).

Olen oppinut käyttämään facea paremmin, kun tyttäreni  sitä vähän selitti ja avasi minulle.

Välttelen edelleen valokuvissa oloa. Sen taidon aion kyllä ajan kuluessa oppia.

Olen oppinut käyttämään tietokoneella välilehteä. Ikävä kyllä mitään muuta en tainnut kuukauden aikana oppia. Totean savuavan digi-itsetuntoni raunioiden äärellä. Ystävällinen kollega on kyllä yrittänyt opettaa minulle linkin käyttöä, mutta ei ole vielä mennyt perille digiblondin aivoihin. Vai lieneekö nämä aivot ollenkaan vaan vain joku muinaisjäänne. Työkaverin auttaessa tässä linkin teossa ratkesi viimein kadonneiden salasanojen digimysteeri. Hän selitti minulle, että kotisähköpostin salasanan täytyy olla eri kuin työsähköpostin (eikö yksi salasana riittäisi?).  Ja sainhan sieltä sähläävän mieleni sopukoista kaivettua sen vanhan mutta edelleen toimivan salasanan. Mysteeri on ratkennut. Ikävä kyllä minulla on taipumusta mysteereihin.
Jee! Kaikki tämän sepustuksen kuvat oli itse ottamiani. Tämä kuva koivun rungosta on aika jännä (siis minulle). Aluksi minusta näytti siltä, että rungon kuviot on lepakoita. (Mitä se kertoo alitajunnastani?)















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi